Kuolema, matka tuonilmaiseen
Raja-Karjalassa ihmisten kuolemakäsitykseen ovat tuoneet vaikutteita ortodoksikristillisyys ja esikristillinen traditio. Esikristillisenä aikana karjalaisten uskonnon keskeisinä piirteinä on nähty olevan vainajakultti ja tietäjälaitos. Suomenlahden rannikkopiirin alkavissa viljely-yhteisöissä vainajat haudattiin hiisimetsiköihin lähelle viljelyksiä tai kivisille saarekkeille keskelle peltoa. Vainajien uskottiin vartioivan elinpiiriään kuoltuaankin, ja heidän kulttipaikkansa antoivat jälkeenjääneille oikeuden viljellä maata, sillä maa katsottiin kuuluvaksi esi-isille. Vainajille kuului esikoisuhri, ensimmäinen osa kaikesta maan, metsän ja veden tuotosta. Matti Sarmela spekuloi ortodoksisten sukujen käyneen ruokailemassa vanhoissa hiisimetsissä Karjalassa (ja Venäjällä) vielä pari kolme tuhatta vuotta myöhemminkin. Vainajat vaikuttivat suvun elämään ja heille esiteltiin kaikki suvun uudet jäsenet. Sarmela epäilee Suomessakin uskotun vainajien syntyvän uudelleen sukuun. Vainajakultti oli sukusidonnaisen yhteiskunnan ja sukukulttuurin ydinrakenteita, se symbolisoi pakanallista yhteiskuntarakennetta, jonka kristillinen kirkko koki päävihollisekseen. Kirkko valtasikin hiisimetsiköt ja otti haltuunsa vainajat mm. siirtämällä hautausmaat suojiinsa, mutta vainajakultti säilyi ja sai uusia kristillisiä selitysmuotoja.
Karjalassa vainajat siunattiin kylän kalmistoon, joka usein oli kylän keskeisimpiä paikkoja. Sarmelan mukaan karjalainen kyläkalmisto oli vainajien metsikkö, josta kukaan ei saanut kaataa puita, ei leikata ruohoa, eikä viedä pois oksaakaan. Hautausmaat sijaitsivat saaressa tai hautausmaa näkyi maastossa puisena saarekkeena. Karjalassa haudan päälle saatettiin rakentaa vielä oma asunto eli grobu , krobu tai kropnitsa. Vainajan sielun uskottiin symbolisesti asuvan talossa. Roudan aikaa, kun maata ei voinut kaivaa, on krobu ollut välttämätön apuväline.
Suomalaisessa perinteessä kertomukset kummittelevista vainajista ovat olleet yleisiä ja elinvoimaisia. Perinteentallentajat ovat tavanneet myös kertomuksia erityisistä vainajien näkijöistä, jotka ovat olleet henkilöitä, joilla on ollut erityinen kyky nähdä tai aistia vainajien läsnäolo. Vainajien näkijät ovat ansainneet yhteisönsä keskuudessa arvostusta erikoisella kyvyllään. Heitä on pidetty noituuteen taipuvina tai jopa hermostollisesti sairaina. Skandinaviasta Länsi-Suomeen ja joillekin paikoin Karjalaa on levinnyt myös tarinoita kalmanväestä, joka tarujen mukaan on ollut milloin päätöntä ja milloin raajatonta. Perinnettä näyttää olleen jonkun verran esimerkiksi Salmissa.
Ortodoksinen käsitys kuolemasta
Ortodoksinen kuolemakäsitys on osaksi peräisin Vanhasta testamentista, jossa se ankkuroituu ilmoitukseen ensimmäisen ihmisen nousemisesta Jumalan tahtoa vastaan, eli syntiinlankeemuksesta. Heikki Makkonen esittää kuoleman alkuperää käsittelevien Vanhan testamentin mainintojen olevan ilmaisultaan epätarkkoja ja johtavan jopa tulkintaan, että kuoleman alku on Jumalassa. Uudessa testamentissa taas näkemys kuoleman alkuperästä on selkeämpi ja sitä hallitsee ajatus, että Jumalassa on elämä ja että kuolema on vain elämän puuttumista. Kuolema on siis elämän kieltämistä. Katekismuksessa kuitenkin selitetään, että kuolema ei kuulu Jumalan luomisjärjestykseen eikä se ole lähtöisin Jumalasta. Makkonen muistuttaa kirkon opettavan, että Jumala on antanut ihmiselle tiedon, vapaan tahdon ja arvostelukyvyn, jotta tämä kykenisi karttamaan pahaa, koska ihminen tietää sen vahingoittavan häntä itseään. Hän jatkaa: "Ihminen erosi kuitenkin vapaaehtoisesti Jumalasta, jossa on elämä ja kuolemattomuus ." Kirkon opetuksessa ihmisen elämä ymmärretään aikakäsitystä käyttäen ikuiseksi. Kuolema ei merkitse elämän päättymistä vaan iankaikkisen elämän alkamista. Tällöin kuolema ei tarkoita myöskään yhteyden katkeamista elävien ja kuolleiden välillä, vaan kirkon opetus korostaa tanatologian yhteydessä rukousta ja vain rukousta tuon yhteyden ylläpitäjänä.
Kirkon liturginen traditio kehottaa elävällä tavalla jatkuvasti muistelemaan edesmenneitä. Käytännössä tämä toteutuu esirukouspalveluksien pyytämisenä ja niihin osallistumisena.
Professori Konstantinos Kavarnos esittää ruumiin kuoleman johtuvan siitä, että ruumis joutuu eroon sielusta. Sielu on ruumiin elävöittävä voima. Se on yhdistynyt ruumiiseen ja kärsii sen kanssa, niin kuin ruumis kärsii sielun kanssa, mutta on huomattava että sielu on silti ruumista erillään eikä siitä riippuvainen. Side joka yhdistää sielu ruumiiseen on hajottamaton, sen hajottaminen merkitsee kuolemaa. Ortodoksinen käsitys ihmisen kuolemasta ei koske pelkästään fyysistä ihmistä, vaan myös hengellistä ihmistä. Kuolemaa luonnehditaan muun muassa poismenoksi, lähdöksi ja eroksi. Poismeno-termiä käytettäessä tarkoitetaan sielun poistumista ruumiista ja yleensäkin näkyvästä maailmasta. Kyseistä sanaa on käytettä sekä Vanhassa, että Uudessa testamentissa. Samoin sanaa lähtö käytetään Raamatussa. Sana poismeno on kuitenkin monimerkityksinen. Se tarkoittaa sielun irrottautumista ruumiista, mutta sen lähtöä näkyvästä maailmasta näkymättömään maailmaan. Kirkon hymnografiassa kuolemaa kutsutaan myös siirtymiseksi, ja kuollutta poismuuttajaksi, siirtolaiseksi. Tätä Kavarnos perustelee sillä, että ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä siirtyy tästä maailmasta toiseen maailmaan. Kavarnos käyttää esimerkkinä Johannes Damaskolaisen hautajaispalveluksen troparia:
"Totisesti mitä kauhistuttavin on kuoleman salaisuus, kun sielu erotetaan yhteydestään ruumiiseen ja näiden liiton luonnollinenside katkaistaan jumalallisesta tahdosta. Sen tähden rukoilemme Sinua: Ihmisiä rakastava Elämänantaja, anna poismuuttajalle lepo vanhurskaitten asuinsijoissa."
Kavarnoksen mielestä troparin tekee mielenkiintoiseksi termit side, poismuuttaja ja ero, jolla on troparissa kaksi merkitystä. Se ilmaisee sielun eroa ruumiista ja sen eroa aineellisesta maailmasta. Kavarnoksen mukaan Herran enkeli erottaa niin vanhurskaiden kuin syntistenkin sielun ruumiista. Hän lainaa Tessalonikan arkkipiispaa Simeonia: "Enkelit erottavat syntistenkin sielun, jottei päällekäyvä vihollinen saisi tilaisuutta kuolettaa ihmistä ja jottei kukaan luulisi että se on elämän ja kuoleman valtias." Sielu eroaa ruumiista Jumalan käskyn mukaisesti. Kavarnoksen mukaan sielu näkee kaikki tekonsa eroamisen hetkellä ja eron hetkeä luonnehditaan myös osittaiseksi tuomioksi. Diodohos Fotikelaisen mukaan mielentila vaikuttaa myös siihen kuinka eron hetkellä käy. Mikäli lähdön hetkellä ihmisen valtaa pelko ja epävarmuus "-- emme pääse noin vain tuonelan valtiaiden ohi. Sielun pelko nimittäin paljastaa niille, että niillä voisi olla aihetta periä saataviaan."
Kavarnos kertoo pyhien isien opettavan, että enkelit saattavat erkanevaa sielua päämääräänsä. Paljon riippuu kuitenkin siitä, onko sielu ollut hyveellinen elämässään. Muun muassa pyhä isämme Pafnutios opettaa enkelisaattueesta. Hänen mukaansa hyveellisesti ja Jumalaa miellyttävästi eläneiden sielut ohjataan enkelivartiossa hengelliseen maailmaan, sillä ne ovat elämänvaelluksellaan ja käytöksellään tulleet otollisiksi tähän valoisaan, riemulliseen paikkaan, jossa myös Jumala ja enkelten pyhät joukot ovat. Tätä paikkaa Pafnutios nimittää henkiseksi paratiisiksi. Syntisten sielut sen sijaan joutuvat pahojen henkien riemusaatossa tuonelaan, osittaiseen tuomioon, pimeään ja surkuteltavaan paikkaan, jossa kaikki pahat ja syntiset ovat. Sielun sijoituspaikkaa eivät kuitenkaan päätä pahat henget tai enkelit, vaan Jumala. Kirkon isät opettavat, että tämän osittaisen tuomion jälkeen sielu saapuu ns. välitilaan. Pentapolin piispa, pyhä Nektarios Eginalainen opettaa, että välitilassa sielu saa esimakua tulevasta, hyvät hyvyydestä ja pahat pahuudesta. Varsinainen tuomio langetetaan kuitenkin vasta Kristuksen toisen tulemisen jälkeen.
Ortodoksisessa kirkossa käytössä oleva hautajaisveisu "Saata oi Kristus palvelijaisi sielut lepoon, Pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia." kuvastaa hyvin kirkon käsitystä vainajuudesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Vainajan uskotaan pääsevän pyhien joukkoon ja hänen sielunsa pääsee lepoon. Sinänsä karjalaisten käsitys kuoleman jälkeisestä ihmisestä ei tässä yhteydessä poikkea juurikaan kirkon näkemyksestä. Eräs haastateltu totesi kuolleiden olevan "ehkä niin kuin kirkon pyhät", tuonilmaisessa olevia persoonia joiden puoleen käännytään ja joilta pyydetään apua arjen askareisiin.
Kuoleman jälkeistä elämää käsiteltäessä käytetään eri termejä siitä tuonilmaisesta maailmasta, jonne ihminen kuolemansa jälkeen joutuu. Kuoleman jälkeisen maailman sijainnista on myös eri käsityksiä. Ignati Brjantšaninovin mukaan tuonelalla tarkoitetaan helvettiä, ja se sijaitsee maan alla. Hän vetoaa Vanhaan testamenttiin ja siihen, että Jumala sanoi Adamin tulevan jälleen maan tomuksi. Jumala ei sanonut Aadamin ruumiin maatuvan, vaan Adamin jälleen palaavaan maan tomuun. Tämä tulkinta on saanut vahvistusta myös siitä Uuden testamentin teksteistä, joissa kerrotaan Kristuksen menneen alas, aina alimpiin paikkoihin , jossa hän saarnasi vankeudessa oleville hengille .
Raja-Karjalan kuolemariitit ja ritualisoitu ruoka
Tätä tutkielmaa varten haastateltujen naisten ja kirjallisten tietojen pohjalta nousee esiin kolme merkittävää, erillistä, mutta toisiinsa lomittunutta kuolemariittiä: ruumiinvalvojaiset, hautaaminen ja kalmoilla pomilointi . Näitä kaikkia yhdisti karjalaisessa perinteessä äänellä itkeminen.
Aili Nenola jakaa kuolemaan liittyvät prosessit kolmeen osaan: fyysiseen kuolemaan, ruumiin hävittämiseen ja sosiaaliseen kuolemaan. Kuolemarituaalit hän taas jakaa kahteen osaan: yksilön ja yhteisön rituaaleihin. Kuoleva ihminen muuttuu kuolemisprosessin kautta vainajaksi.
Ruoka on karjalaisissa kuolemariiteissä koettu tärkeäksi, ja se on liittynyt kaikkiin tärkeimpiin kuolemariiteiksi luettaviin tapahtumiin. Laura Jetsun mukaan rituaaliruualla on kolme erityistä tehtävää ja paikkaa: yönistujaiset eli ruumiinvalvojaiset, hautajaiset ja vainajan muisteleminen. Rituaalisesti nämä ajoittuvat hautaamisen edelle, hautaamisen yhteyteen ja hautaamisen jälkeen. Vanha käsitys on, että tietyt ruokalajit ovat vainajalle mieluisempia ja sopivampia. Esimerkiksi kananmunat, monet levonnaiset, piiraat ja kukot (kalakukko). Kananmunat ja vilja (jyvien muodossa) ovat symbolisesti erinomaisia kuolemaruokia. Molemmat ovat hedelmällisyyden ja uuden elämän, uuden alun symboleita. Jetsu selittää kananmunan symboliikkaa: "Idän kirkossa pääsiäismuna vahvana elämän symbolina liittyy tilanteeseen, joka seuraa kuoleman jälkeen ja hetkeen, joka on uuden elämän alussa. Samalla tavalla kananmuna vainajan ruokana liittyy kuoleman jälkeiseen, tuonpuoleiseen uuteen tai toiseen elämään. Karjalaisten käsityksen mukaan
yhdellä kananmunalla voi ruokkia 40 vainajaa."
Unelma Konkka katsoo vainajakultin muodostuvan kolmesta peruskomponentista: 1. Varustautumismenot ja kuolleen mahdollisen vaarallisuuden neutralisointi; 2. vainajan tarpeista ja mukavuuksista tuonpuoleisessa elämässä huolehtiminen, varustaminen tarvittavilla esineillä ja ruualla, vainajien ruokkiminen muistajaisissa ja 3. rakkauden osoittaminen vainajaa kohtaan, sureminen ja murehtiminen tavan sanelemien kaavojen mukaan. Konkan mukaan kaksi ensimmäistä elää nykyään venäjänkarjalaisessa hautaustoimituksessa relikteinä.
On vaikeaa sanoa varmuudella, missä määrin kirkollinen kuoleman traditio on liittynyt Karjalassa tähän kansantraditioon. Pappien vähyydestä johtuen on luultavaa, ettei pappi kovinkaan usein ole ehtinyt sairastavan luo toimittamaan sairaanvoitelua tai tuomaan ehtoollista.
Kuolettaminen
Karjalainen kuolemaan liittyvien riittien noudattaminen on oikeastaan alkanut jo ennen aktuaalista kuolemaa. Itse fyysisen kuolemisen tilanne on ollut tarkkaan säädelty ja kontrolloitu. Konkan mukaan Karjalassa jonkun tuli olla aina kuolemaa tekevän luona. Läsnä olemista kutsuttiin myös kuolettamiseksi. Kuoleva siirrettiin usein vuoteelta lattialle tai peränurkkaan, suureen tšuppuun , obrazan eteen. Jotta kuolevan henki pääsisi talosta ulos, avattiin uunin pelti, räppänä tai ikkuna. Vaikean kuolema sattuessa kohdalle jouduttiin käyttämään erilaisia tehokeinoja hengen vapauttamiseksi ruumiista, esimerkiksi vainajaa kuajittih eli suitsutettiin pyhällä savulla. Kuolevan valmistamiseen liittyi myös se, että vainaja asetettiin lattialle makaamaan. Yksi haastatelluista kertoi ukkinsa kuolemasta ja muisti, että pitkään sairaana ollut ukki siirrettiin lattialle makaamaan sängyn viereen. Yöpöydällä paloi koko ajan tuohus ja pöydällä oli myös kuppi kahvia kermoineen kaikkineen, vaikka ukki ei enää pystynytkään kahvia juomaan.
Kahvin tarkoitus on ilmeisesti ollut kuoleman helpottaminen. Myös vesilasia on saatettu tässä tarkoituksessa kuolevan vieressä. Salmin Miinalassa asunut nainen oli kertonut perinteenkerääjille, että kuolinkamppailun alkaessa on avattava uuninpellit ja pään viereen on asetettava vesiastia ja sen reunaan palava tuohus. Lattialla, siihen kohtaan, missä henki on lähtenyt, on iskettävä kirves tai muu rautaesine vainajan paluun estämiseksi.
Kuoleman hetkeen liittyy monia uskomuksia ja käytäntöjä. Itse hengenlähdön aikana ei saanut pitää ääntä eikä itkeä. Vanhojen käsitysten mukaan osa ihmisen sielusta eli hänen käyttämissään työkaluissaan ja töissään, siksi näitä rikottiin kuoleman helpottamiseksi. Itkeminen alkoi heti hengen lähdön jälkeen. Kuolinpuku oli usein vainajan itsensä valmistama. Sekä haastatteluissa että Unelma Konkan teoksessa tuodaan ilmi, että vaatteet olivat käsin ommeltuja, valkoisia. Konkan mukaan langanpäihin ei tehty lainkaan solmuja. Suojärvellä lisäksi ajateltiin, että oli hyvä jos kuolinvaatteet päällä oli ehtinyt vierailla kirkossa tai luostarissa. Kenties vaatteiden oli uskottu pyhittyvän kirkossa tai luostarissa käynnin seurauksena.
Haastatteluissa kerrottiin myös vainajan pukemisesta tiettyihin vaatteisiin. Kitelän seurakuntaan kuulunut mies muistelee:
"Naiset pesivät vainajan ja pukivat omaan tekemään kuolinpaitaan ja juhlapukuun. Vainajalle laitettiin risti kaulaan. Hänet asetettiin ikoninurkkaukseen, parhaaseen kamariin. Pyhää savua laskettiin…"
Kuoleman hetkeä saatettiin yrittää myös ennustaa. Salmin Lunkulansaarella seuraavan vuoden kuolijat arvioitiin tsupukan kuoren perusteella. Mikäli halusi saada selville seuraavan vuoden aikana kuolevat, vanhan ajanlaskun joulun ja uuden vuoden välillä tuli leipoa tsupukan kuori kaura- tai vehnäjauhoista. Kun se oli otettu uunista se oli taivuteltava kahdelta syrjältä ikään kuin keskelle päin. Tällöin tsupukasta tulee lähinnä kolmion muotoinen. Kolmion kärki puraistaan pois ja mennään sen kanssa pihalla. Tsupukka avataan ja pihalta katsotaan sisään akkunan läpi. Se joka sisällä istujista näkyy tsupukassa olevan reiän kautta päättömänä kuolee seuraavan vuoden aikana. Reiästä katsottaessa on sanottava: "Jos on ruumista tuvassa, niin näyttäkää minulle jos kuolee kuka täl vuuel täs talos, niin näyttäkää minulle, niin pientä ei ole." Ennen kuolevien katsomista ei ollut sinä samana päivänä syödä mitään. On vaikeaa selvittää oliko syömättömyydellä tekemistä kirkon paastoperinteen kanssa. Voisi kuitenkin olettaa, että tässä kansan tavassa syömättömyydessä tai paastoamisessa oli kyse tehtävän pyhyyden osoittamisesta.
Itse kuoleman hetki ei rajakarjalaisessa perinteessä näytä muodostuvan keskeiseksi, vaikkakin Vienan Karjalassa sillä on ollut tärkeä rooli. Hengenlähtöä on pidetty tärkeänä tapahtumana ja kun lähipiiri tietää, että joku on lähtemäisillään tuonilmaiseen, se kokoontuu hänen luokseen. Onnellisena on pidetty kuolijaa, joka on kuollut rostuon eli joulun ja vierissän, eli loppiaisen välillä. Silloin kansanperinteen mukaan ovat taivaan ovet auki. Myös roatintšon aikaan, eli kirkkaalla viikolla, kuoleva pääsee suoraan taivaaseen, kuten myös uudella kuulla kuollut. Myös kuolemistapa on vaikuttanut ihmisen taivaaseen pääsemiseen. Mikäli ihminen hukkui, hänen kuolemaansa pidettiin puhtaana ja tiedettiin, että hän pääsi suoraan taivaaseen. Kuolinhetken ilma oli myös tärkeä tekijä. Mikäli ulkona tuuli kovasti ja satoi ihmisen kuollessa, uskottiin, että tuuli kuljettaa hengen taivaaseen ja sade kattaa jäljet.
Osa haastatelluista kertoo kuolemahetkeen liittyneen näkyjä tai kokemuksia, joista kuoleva on kertonut paikalla olevalle. Kertomukset ovat tavallisia yleismaailmallisesti eikä niitä sinänsä voi niputtaa kuuluvaksi juuri rajakarjalaisuuteen.
Kitilän ortodoksiseen seurakuntaan kuulunut, kirjeitse kyselyyn vastannut mies, (syntynyt 1921) kertoo vastaavanlaista Vanja-ukin kuolemasta:
"Itse kuolema oli kaunis ja vaikuttava. --- Ukki oli pitemmän aikaa ollut hyvin huonokuntoinen ja tunsi, että lähtö lähenee. Hän makasi välikamarin sängyssä ja pyysi meidät koko perheen luokseen, hyvästeli meidät jokaisen ja siunasi, pyysi myös anteeksi. Sitten hän asetti kätensä ristiin rinnalle peiton päälle ja sulki silmänsä, ikään kuin olisi halunnut nukkua. Kohta hän kuitenkin avasi silmänsä, katsoi ylöspäin ja sanoi kirkkaalla, iloisella äänellä: A nyt minuu tultiinki jo hakemaa. ---"
Kuoleman hetkeä saatettiin arvuutella ja eri merkkien uskottiin kertovan tulevasta kuolemasta. Lintu on monille kansoille tärkeä symboli, myös karjalaisille, jotka uskoivat ihmisen siirtyvän linnun muotoon kuoltuaan. Kuolintalon pihalle saattoi lehahtaa lintuparvi, ja uskottiin, että linnut saapuivat linnuksi muuttunutta vainajansielua hakemaan.
Vienan Karjalassa kuoleman hetki ja sen vaikeus tai helppous on riippunut muun muassa siitä, kuinka ihminen oli elänyt elämänsä. Mikäli kuoleva oli tehnyt pahaa eläessään, uskottiin, että hän kuolinhetkellään näkee kaikki pahat tekonsa. Jos taas kuoleva oli kuolinhetkellä rauhallinen, voitiin ajatella, että hänellä on tuonilmaisessa tiedossa hyvä paikka. Kuolevan päällä ei saanut olla mitään kerrattua tai umpeen solmittua. Kaikki solmut tuli avata ja kaularisti tuli ripustaa yksinkertaisella rihmalla. Kuolinvuoteen vieressä ei myöskään saanut itkeä, sillä se vaikeutti kuolemaa. Mikäli kuoleva oli lapsi, vanhemmat eivät saaneet olla läsnä, sillä tällöin kuoleman hetki oli vaikeampi. Samasta syystä lapset eivät saaneet olla seuraamassa vanhempiensa kuolemaa. Vaikein kuolema sanottiin olevan pahaa tahtoneilla noidilla, tietäjillä ja velhoilla. Kuoleman jälkeen asetetaan vainajan suun päälle ripakko, joka on valkea kankaanpala. Tällä estettiin paholaisen pääsy vainajaan. Kuoleman jälkeen suitsutetaan eli kuajittah pyhää savua vainajan ympärillä. Jokainen sukulainen suitsuttaa vuoroillaan.
Kuolettajan roolia pidetään tärkeänä. Vaikka hän ei varsinaisesti tee mitään, on hän läsnä. Terhi Utriainen spekuloi kuolettajan roolia ja kysyy, onko kuolettaja aito, riisuuntunut ihminen, joka tuntee ja hyväksyy kuoleman. Hänen mukaansa kuolettajat näkevän kuoleman kylläkin tyrannina ja valtiaana, jota vastaa kapinoidaan ja taistellaan, mutta jolle kuolettajan on opittava antamaan luovutusvoitto. Utriaisen mukaan kuoleman rooli kanssatyöskentelijänä, välttämättömänä elämän osana näkyy myös suomalaisessa kulttuurissa, muun muassa kuvataiteessa. Myös karjalaisissa kuolema kuvauksissa kuoleman jokapäiväisyys ja praktisuus nousee esiin. Haastateltu kertoi, kuinka hänen ukkinsa sairasti viereisessä huoneessa, äiti valmisti ruokaa toisessa ja pyysi tyttöä katsomaan, vieläkö ukki hengittää. Kuolema on ollut luonnollinen, tärkeä osa elämää, joka on jouduttu kohtamaan arkiaskareiden lomassa.
Yönistujaiset
Yönistujaiset näyttävät olevan eräs laajimmin Karjalassa toteutetuista kuolemaan liittyvistä riiteistä. Ne ovat olleet hyvin suosittuja vielä 1930-luvulla ja käytännön ekumeenisia tapahtumia, joihin osallistuivat kaikki kyläläiset riippumatta uskontokunnasta. Yönistujaisten sosiaalinen merkitys vaikuttaa jopa suuremmalta, mitä niiden uskonnollinen merkitys. Yönistujaisia on kutsuttu paikka paikoin myös ruumiinvalvojaisiksi ja öitsiksi.
Haastattelemani naiset kertoivat lasten pelänneen vainajaa, joka tuotiin tuvan nurkkaan, obrazan eteen. Vainajaa pidettiin tuvassa noin kolme vuorokautta. Sinä aikana hänelle tehtiin laudoista arkku. Laudat olivat odottaneet tuvan ylisillä. Yöt, jotka vainaja oli tuvassa, valvottiin. Osa haastatelluista muisteli, että myös ruumiinvalvojaisissa itkettiin äänellä ja että itkut olivat tihentyneet hautajaisten lähestyessä. Niissä kiersivät laulamassa ortodoksit ja luterilaiset, ja molempien hengellisiä lauluja laulettiin. Lähes kaikille haastatelluille on jäänyt mieleen laulu "Musta Saara". Tilaisuuden sisältö on varmasti vaihdellut sen mukaan mihin kirkkokuntaan perhe kuului. Sisällön määrittäjänä saattoi olla myös käytännölliset syyt. Kitilän ortodoksinen seurakunta kuului 1900-luvun alussa jo vahvasti luterilaisen kirkon vaikutusalueeseen, mikä näkyy myös erään haastatellun kertomuksesta:
"Yönistujaisia pidettiin. Kun iltatyöt oli tehty sitten kerryttiin yhteen. Syötiin ja juotiin. Ortodoksiset laulut olivat vaikeita, niin laulettiin tavallisia virsiä. Talossa oli nimikirja, puametti kansankielellä, esirukouksia varten, siitä luettiin sopivat esirukoukset."
Ruumiinvalvojaisiin kuului oleellisesti myös syöminen ja juominen. Vainajan uskottiin olevan läsnä ja osallistuvan ruokailuun. Konkan mukaan jo vainajaa pestessä itkettiin äänellä, mutta varsinaiset kuolinitkut alkoivat vasta, kun vainaja oli asetettu laudalle obrazan eteen. Vainajaa nimitettiin Karjalassa pokoinniekaksi . Vainajan pirtissäoloaikaan liittyi joukko tabuja, muun muassa työntekoon liittyen. Professori Heikki Makkonen kuvaa Suojärvellä vietettyjä yönistujaisia eräänlaisiksi omaisten valmistelujuhliksi. Yönistujaisiin mentiin suruviestin saavuttua ja vietiin ruokaa mukana arkiruokia tai pyhäruokia riippuen siitä, oliko paaston aika vai ei. Kun ensimmäiset yönistujat saapuivat kuolintaloon, vainaja oli jo pesty, puettu ja asetettu arkkuun tai "kalmoilaudalla" tuvan tai kamarin arvokkaimpaan nurkkaan eli obrazan eteen, kasvot ikoneihin päin. Makkosen haastattelemat henkilöt ovat kertoneet muistajaisissa laulujen lomassa kerrotun tarinoita vainajan elämästä ja myös uskonnollisista tapahtumista. Makkonen kokee yönistujaisten merkityksen olleen osallistumista vainajan perheen suruun ja hautajaisvalmisteluihin sekä vainajan saattelemista rukouksin tuonilmaisiin. Näissä kokoontumisissa voidaan havaita sosiaalisia, pedagogisia ja etnisiä aineksia toisiinsa kietoutuneena jotka liittyivät kirkolliseen käsitykseen ihmisestä liturgisena olentona, jonka päämääränä on pyrkiä theosiksiseen, eli jumaloitumiseen. Joskus myös pappi osallistui yönistujaisiin. Tällöin ne aloitettiin esirukouspalveluksella vainajan puolesta. Eri kylien yönistujaiset ovat toki poikenneet tavoiltaan toisistaan.
Yönistujaiset olivat myös sosiaalinen tapahtuma. Eräs haastatellut kertoi 16-vuotiaana kuolleen ystävänsä kuolemasta ja hänen yönistujaisistaan Impilahden Kelivaarassa:
"Kyläläiset tulivat yöksi valvomaan. Mukana oli 6-7 nuorta. Vainaja oli puettu valkoisiin. Yö kului nuorten laulaessa kirkkoveisuja, tuohuksia poltettiin. Emäntä oli leiponut, syötiin ja juotiin jäähyväisiin osallistujia. Nuoret olivat noin kolmeen asti yöllä."
Vainajan valmistelemiseen on liittynyt myös sen laittaminen arkkuun. Vainajan päälle on laitettu niin sanottu katevaate, joka oli usein koristeltu. Neuvosto-Karjalassa lähikirkosta hankittiin ennen hautausta erityinen paperille painettu rukous, josta osa pantiin arkussa makaavan vainajan käteen ja osa hänen otsalleen. Rukousta on sanottu passiksi, propuskaksi eli päästöluvaksi. Se on kirjoitettu kirkkoslaaviksi ja se luetaan arkun ääressä vähän ennen hautausmaalle lähtemistä.
Hautaaminen
Hautajaiset pyrittiin pitämään kolmen vuorokauden kuluttua kuolemasta, Kristuksen ylösnousemuksen muiston mukaisesti. Niihin oltiin valmistauduttu valvomalla hautajaisia edeltävät kolme yötä. Osa haastatelluista muisteli, että myös hautajaisissa itkettiin äänellä, osa ei muistanut sen kuuluneen hautajaisiin. Raja-Karjalassa hautauksen toteutti 1930-luvulla pappi. Ortodoksinen hautaan saattamisen tapa käy ilmi Euhologionista. Hautausta käsittelevän osio alkaa toteamuksella, että ortodoksisen kristityn kuoltua paikalle on kutsuttava papisto. Saavuttuaan papit pukevat päälleen valkoisen epitrakiilin ja felonin, diakonit stikarin ja orarin. Lähes poikkeuksetta papistoon kuuluvia on kuitenkin vain yksi. Pappi ja diakoni menevät suitsutusastian kanssa vainajan luokse. Suomen ortodoksisessa kirkossa käytössä olevaa hautauskaava sovelletaan kaikkiin poisnukkuneisiin paitsi pikkulapsiin, joita varten on oma kaava. Erillinen kaava on myös pääsiäisjuhlan aikana haudattaville. Hautaustoimituksen ylösnousemussanoma näkyy vanhoissa valokuvissa myös naisten vaatetuksessa. Ortodoksinaisilla on lähes poikkeuksetta päässään valkea huivi, sen sijaan lännessä on käytetty kauttaaltaan mustia vaatteita.
Venäjän ortodoksisen kirkon vaikutusalueella on käytössä neljä eri hautauskaavaa: maallikoille, munkeille, alle seitsemänvuotiaille lapsille ja papeille. Pappien hautauspalvelus on kaikista pisin ja se on myös teologisesti rikkain. Maallikoille suunnatun erillisen hautauspalveluksen tiedetään olleen käytössä Konstantinopolissa ainakin 1300-luvulta. Papeille ja alle seitsemänvuotiaille lapsille palveluksien tiedetään olleen käytössä ainakin 1400-luvulta. Venäjän ortodoksisessa kirkossa oli alun perin vain yksi eritelty hautauspalvelusta, ja se oli munkeille. Erityisesti papeille tarkoitettu hautauspalvelus tuli käyttöön 1400-luvulla ja alle seitsemänvuotiaille lapsille tarkoitettu palvelus 1500-luvulla.
Kuolemaan liittyvässä väitöskirjassaan Heikki Makkonen selittää hautauspalveluksen alkavan sillä, että arkku tuodaan kirkkoon. Vainajaa vastaanottaessa lauletaan veisua "Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä." Arkku asetetaan keskelle kirkkoa kasvot alttariin päin. Näin toimitaan kirkon ihmiskäsityksen mukaan, joka korostaa, että ihminen on Jumalan kuva. Makkonen kertoo, että vainajan kotitalosta kaikki eivät lähteneet hautajaisiin, sillä heidän oli siivottava talo perusteellisesti. Näin tapahtui ainakin Suojärvellä ja Aunuksessa. Edelleen Makkonen selventää, että ortodoksisen perinteen mukaan hautaustoimitus eli ruumiinsiunaus tulee toimittaa kolmantena päivänä kuolemasta, koska myös Kristus nousi kolmantena päivänä kuolleista. Suojärvellä asia on ollut tuttu ja se on vaikuttanut hautajaisten käytännön järjestelyihin. Pappi ei aina päässyt kolmessa päivässä siunaamaan kylän vainajaa, jolloin kyläläiset hautasivat vainajansa itse. Kun pappi myöhemmin tuli siunaamaan vainajia, hän siunasi myös aiemmin maallikkojen hautaamat vainajat. Hautaustoimitus toimitetaan pääsääntöisesti kirkossa. Joskus esimerkiksi epidemiat saattoivat estää kirkossa siunaamisen. Hautaustoimitus on Makkosen mukaan alusta loppuun esirukousta vainajan puolesta.
Euhologion sisältää myös kaavan ennen hautausta kotona toimitettavalle rukoukselle vainajan puolesta ja kaavan haudalla lausuttavalle rukoukselle. Hautauspalveluksen kaava pohjautuu kirkon jokapäiväiseen aamupalvelukseen. Sen keskeinen aihe on ylösnousemus: unesta herääminen ja nouseminen vuoteesta päivän askareisiin on viimeisenä päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen luonnollinen vertauskuva. Hautauspalveluksen teksteissä korostuu usko ylösnousemukseen. Niihin sisältyy myös runsaasti esirukousta edesmenneen puolesta.
Palveluksen lopussa omaiset hyvästelevät vainajan siten, että omaiset yksi kerrallaan läheisimmistä alkaen tulevat vainajan arkun äärelle, normaalisti oikealla puolelle vainajasta katsoen, tekevät ristinmerkin ja suutelevat vainajan rinnalla olevaa ikonia. Monesti omaiset siunaavat vainajan ristinmerkillä. Kun siunaus kirkossa on päättynyt, loppusiunaus toimitettu ja arkun kansi suljettu vainaja viedään kalmistoon. Saattokulkueen edessä kannetaan ristiä. Ristin takana kulkevat pappi, laulajat, arkku, lähiomaiset ja saattoväki. Kellonsoittaja soittaa vainajaa kannettaessa erityistä vuorosoittoa. Saattomatkan ajan lauletaan kolmipyhäveisua. Makkonen kertoo: "Pidettiin itsestäänselvyytenä, että omaiset ja kyläyhteisö suhtautuivat vainajaan koko ajan kunnioittavasti: yönistujaisissa, vainajaa kirkkoon vietäessä, siunaus-toimituksessa ja hautaan saateltaessa. Kaikissa eri vaiheissa vallitsi rukouksellinen mieliala, mikä ilmeni rukouksina, kirkkoveisuina ja myös itkuvirsinä." Yksikään Makkosen haastattelemista ei maininnut ristin kantamista hautajaisaaton edessä. Kuitenkin tapa on elänyt Karjalassa, ainakin Laatokan eteläpuolella. Tapa elää myös Suomen ortodoksien keskuudessa, ainakin evakoita haudattaessa. Se on luonnollinen muistutus siitä, että ihmisen elämä on alusta loppuun ristin seuraamista.
Makkonen kertoo monien haastatelluista maininneen, että vainajan puolesta anteeksipyyntöjä esitti myös "iänelitkujä" itkuvirsien sanoin. Äänellä itkeminen tapahtui sekä kirkkoon että hautausmaalle mentäessä. Itkuvirren taitajia oli 1930-luvulla vähän ja äänellä itkemisen korvasi yhteisesti laulettu kolmipyhäveisu. Makkonen kertoo myös itse hautaan panemiseen liittyneen karjalaisia tapoja: "Ensimmäisten multien heittäminen arkulle oli luonteeltaan symbolinen. Haastatelluista vanhimmat muistivat, että multaa vähän arkulle heitettäessä sanottiin: 'Kebiet mullat', kevyet mullat. Sanonta ei ollut tarkoitukseton. Siihen sisältyi kansan vakaa usko kuolemanjälkeiseen elämään ja siihen, että ruumiskin kerran kokee ylösnousemuksen Kristuksen toisessa tulemisessa. Symbolinen oli myös tapa lunastaa kuolleelle hautapaikka. Siksi ennen multien heittämistä heitettiin hautaan kolikoita." Ortodoksisessa perinteessä vainaja lasketaan hautaan kantoliinojen varassa siten, että jalat tulevat itään päin, auringonnousun suuntaan.
Hautauspalveluksen loppuun kuului varsin oleellisena osana haudan peittäminen. Tapa on nykyisissä hautauspalveluksissa varsin vieras, mutta ei kuitenkaan täysin tuntematon. Haudan peittäminen on ollut hautajaisten fyysinen päätös.
Karjalassa vielä ennen toista maailmansotaa oli käytössä myös paljon esikristilliseen vainajakulttiin viittaavia tapoja. Hautausmaalle mentiin yleensä hevosella, joko kärryllä tai reellä, vuodenajasta riippuen. Hautajaissaaton menomatka sujui rauhallisesti, mutta pois pyrittiin ajamaan mahdollisimman nopeasti, jottei vainaja osaisi seurata perässä kotiin.
Joillain paikoin tapaa on selitetty sillä, että jos ajaa liian hiljaa lähtevät pahat henget hautausmaalta mukaan. Impilahden Ruokojärveltä kotoisin oleva Pekka Salo muistaa hautajaissaattueen karkottaneen juuri pahoja henkiä:
P = Pekka Salo H = Haastattelija
H: Oliko teillä oli oma kirkko siellä Ruokojärvellä?
P: Ei ollu, Kitelässä. Joskus aiemmin on ollut Ruokojärvellä kirkko. - - -
H: Mitäs sitten kun tää vainaja vietiin kirkkoon. Siellä pappi siunas?
P: Pappi siunas.
H: Kukas teillä oli Kitelässä pappina?
P: Musovski. - - -
P. Vainaja kun vietiin kirkkoon niin jalat ikoniseinään päin. Ja siinä siunattiin ja siihen aikaa ennen vanahaan, eihän niitä kukkia, en muista oliko niitä seppeleitä millä tavalla. Seppeleet laskettiin hauvoilla. Ja se kierros tehtiin, jalat näinnikkään kierrettiin. (näyttää kädellä) - - -
Niinkun nytkin tehhään. Ja sitten hitaasti ajettiin. Meillä oli monta kilometriä sinne Haukkaselkään. Kai se oli kolme kilometriä. Haukkaselässä oli - - - hautuumaa. Kirkon yhteyteen ei hauattu. - - - Hitaasti ajettiin haualle. Ja hautuu toimitettiin. Mutta sitten kun haualta lähettiin ajettiin hevosilla kovasti niin karkuun, ettei pahat henget perään piäse. Sitten ei ennee surutaloon kokoonnuttu. Jokainen meni kottiin. Ja hevosilla ajettiin ihan mitä hevosilla pääse, ettei pahat henget perään pääse. - - - Ei ollut hautuun jälkeen mitään muistojuhlaa.
Vainajan kotiin palaamista ja myös kummittelemista on voitu ehkäistä erilaisilla toimenpiteillä. Salmin Karkussa asunut emäntä Paraskeva Meuronen kertoo, että lähdettäessä viemään vainajaa talosta kalmoille reen alitse on katsottava hevosen kavioita, jottei pokoiniekku tulisi haudasta takaisin omiaan vaatimaan. Kummittelu on voitu estää myös sillä, että siitä kohtaa lattian alta, jossa pokoiniekku on pesty, otetaan maata kangaspalaseen ja asetetaan tämä pokoiniekun rinnalle. Silloin ei pokoiniekulla ole voimaa nousta pystyyn.
Vainajien läsnäolon suotavuus ja eräänlainen esiin houkutteleminen, sekä toisaalta vainajien pelko ja kummittelemisen estäminen ovat ristiriidassa keskenään. Samat henkilöt kertovat hautaukseen kuuluneen vainajan tai pahojen henkien karkottamisen ja kalmoilla pomiloinnin, jossa vainajat houkutellaan ruokailemaan elossa olevien kanssa. Myös muistajaisiin vainajia on kutsuttu osallistumaan, jopa papin myötävaikutuksella. Käsittivätkö karjalaiset vainajien esiintyvän tämänilmaisessa eri tasoilla tai eritavoin. Oliko olemassa negatiivinen ja positiivinen tapa ilmestyä jäljelle muualta ja jäänyt elämään vanhan karjalaisen käytännön kanssa. SKS:n Kansanrunousarkiston pitäjäarkistossa on tallennettuna runsaasti kummittelusta kertovia tarinoita muun muassa Impilahdelta, joten kummitteleminen ja vainajien negatiivinen ilmestyminen on ainakin Impilahdella ollut tunnettu.
Hautaamistapojen ristiriitaisuus kertoo myös kristillisyyden ja esikristillisen vainajakultin vaikutteista. Laittaessa vainajaa hautaan heitettiin arkulle rahaa ja pyydettiin kevyitä multia, jotta vainaja pystyisi helpommin nousemaan kuolleista, ja vainajalle katettiin myös ruokapaikka jälleennäkemisen toivossa. Sen sijaan hautaamisen jälkeen hautausmaalta ajettiin kovaa vauhtia pois, jotta vainaja ei osaisi seurata perässä. Kumpikin asenne kertoo uskosta kuoleman jälkeiseen elämään, mutta toisessa vainaja nähdään toivottuna ja odotettuna ja toisessa taas pelottavana ja karkotettavana. Herää kysymys, onko kristinuskolla ollut vaikutusta siihen, että vainajan kuoleman jälkeinen elämä nähtiin positiivisena asiana, vai onko kyse vain paikallisista eroista.
Kalmoilla pomilointi
Tärkeäksi kuolemariitiksi Karjalassa voidaan laskea myös vainajien muistelu ja vainajien puolesta rukoileminen eli kalmoilla pomilointi. Käytännössä kalmoilla pomilointi tarkoittaa sitä, että naiset paistoivat piiraita ja muita leivonnaisia erityisesti tätä tapahtumaa varten ja menivät joukolla kalmoille. Kalmoilla oli haudan päällä lauta, jolle ruuat asetettiin. Nykyisillä kalmistoilla Karjalan tasavallassa näkee myös pieniä pöytiä ja tuoleja, jotka ovat kiinteästi paikallaan ristin tai muun muistomerkin vieressä. Haastateltujen mukaan kalmoilla pomilointi tapahtui vainajien-muistelupäivinä. Yhdeksi syyksi naisten aktiiviselle pomiloinnille näyttää nousevan pappien puute.
Salmin Uuksusta kotoisin oleva nainen totesi, etteivät papit ehtineet vainajille pomiloimaan, tuskin palveluksia kävivät toimittamassa. Niinpä naiset hoitivat vainajien sielun puolesta pomiloinnin itse. Seuraava haastattelu selventää kalmoilla pomilointiin osallistuneiden naisten näkemystä pappien määrästä Salmin Uuksun kylässä.
M = Mirjami Väisänen os. Oljakka H = Haastattelija
H: Mitenkä työ koitte, miten papit suhtautu tähän äänellä itkemiseen siellä hauvoilla?
M: Enpä muista. - - Sillon, kun mamma itki, ei siellä ollu pappia eikä lukkaria paikalla.
Joku tiistaiseuralaisista: Papit, kun kävi palveluksen pitämässä, ni lähtivät pois.
H. Mut teille ei oo jääny sellaista mielikuvaa, et suhtautuvatko he siihen suopeasti vai paheksuvatko he sitä?
Joku tiistaiseuralaisista: Ei siellä ainakaan paheksuttu.
M: Ei meillä ollu ainakaan millonkaan (pappia). Meijän mamma vei meijät lapset
sinne kalmoille. Ei meillä ollu silleen et pappi - -
Joku tiistaiseuralaisista: En tiiä, kävivätkö muullon, mut minun mielikuvissa ei ole. - -
Joku tiistaiseuralaisista: Lapset kävivät kastamassa, ja se ol siinä.
- -
H: Ja ne oli aina naiset, jotka, - vai oliko siellä miehiäkin?
Joku tiistaiseuralaisista: Naiset vain, eihän siellä miehiä
Osa haastatelluista kertoi, että kalmoilla pomilointiinkin kuului äänellä itkeminen. Osa ei muistanut sitä harjoitetun. Kalmoilla itkemiseen on liitetty uskomuksia, joiden mukaan tapahtuu jotain pahaa, jos haudalla itkee. Lieneekö uskomuksen alulle laittaminen yritystä kitkeä pois pakanallisia tapoja. Joka tapauksessa ainakin Suojärvellä vältettiin äänellä itkemistä itse haudan päällä.
Laura Jetsun mukaan kyseessä on pakanallinen käsitys, sillä kansanperinteessä matka tuonpuoleiseen on ymmärretty veden ylitykseksi, joka on aina vaarallinen, sillä ylitettävä vesi voi olla kuohuva tai tulinen. Hän muistuttaa kirkon hautajaisveisussakin pyydettävää pyhiltä suojelusta veden ylitykseen. Jetsun mukaan kiellot, joissa varoitetaan itkemästä vainajaa niin että kyyneleitä tipahtelee hänen päälleen sekä ohjeet ommella vainajan vaatteet solmuttomalla langalla liittyvät nekin ajatukseen tulisesta vedestä: kyyneleet ja solmut muuttuvat sen kuohuissa tulipunoksiksi.
Haastatellut korostivat ristinmerkin tekemistä pomiloinnin yhteydessä. Ruuat joita kalmoilla syötiin ja käytettiin, oli valmistettu juuri tätä kyseistä tilaisuutta varten. Kalmoille tuodut ruuat joko syötiin itse tai jaettiin kerjäläisille. Mitä ihminen ei syönyt, sen eläimet hoitivat. Haastatellut kokivat, että kalmoilla pomiloinnin tarkoituksena oli juuri syödä yhteisesti vainajan kanssa, ja he kokivat vainajan olleen läsnä. On mielenkiintoista havaita, että kalmoilla pomilointiin liittyi myös humanitaarinen toiminta, sillä ylimääräiset ruuat jaettiin nälkäänäkeville. Seikka mainitaan lähes aina puhuttaessa kalmoilla pomiloinnista. Onkin syytä kysyä, miten suurta osaa tämä näytteli kalmoilla pomiloinnin yhteydessä. Kalmoilla pomilointi on yksi selkeistä liittymäkohdista kirkon virallisen vainajien muistelun ja karjalaisten käytännön välillä. Eräs haastatelluista pohti kerjäläisille jaetun ruuan funktiota. Tarkoituksena oli saada esirukoilijoita vainajalla. Kerjäläisiä saatettiin kutsua kotiinkin syömään hautajaisiin tai muistopäiviin. Tällä tavoin vainajille saatiin myös lisää esirukoilijoita.
S = Sanni Tikka os. Lomu H = Haastattelija
"S: --- Lounaallisiksi sanottiin niitä muistajaisia, kun 40-päivä päästä pidettiin.
H: Mitä niihin liitty?
S: Niihin liitty, se on niin kun panihida nykyisin pidetään. - Rukoukset ja veisut ja jos pappi saatiin niin pidettiin siis ihan tällainen rukoushetki, panihida. Niin ja ruokailu se oli tärkeä. --- Ne oli sellaisia aterioita. ---
---
H: Tää on tainnu olla köyhille merkittävä tämä vainajien muistelu, kun sitä kuitenkin järjestelmällisesti harrastettiin.
S: Jotenkin tuntuu että haluttiinko sillä että, haluttiinko sillä tavalla ajatella että kun se vainaja menee sinne tuonilmaisiin niin että saatais lisää esirukoilijoita. --- mutta jokainen ajatteli varmasti aterialla hyvää vainajasta. ---"
Haastatteluista nousee esiin ajatus, siitä, että vainajien uskottiin olevan samassa tuonilmaisessa kuin kirkon pyhät. Vainajatkin muuttuivat eräällä tavalla samanlaiseksi kuin jo tuonilmaisessa olevat kirkon pyhät.
Muistelupäivät olivat usein kirkollisia tai oman kylän praasniekkapäiviä ja kalmoille saatettiin mennä tsasounassa käynnin jälkeen, oli kylässä silloin pappi käymässä tai ei. Naisten toimittama kalmoilla pomilointi tavallaan korvasi ortodoksisen kirkon virallisen vainajienmuistelupalveluksen. Joissain paikoin pomilointia varten valmistetut ruuat siunattiin kirkossa. Konkka esittää, että ruuan siunaaminen kirkoissa oli eräs kompromisseista, joita ortodoksinen kirkko joutui tekemään kansanperinteen kanssa. Ruokien siunaaminen kuuluu ortodoksisen kirkon perinteeseen, joten se ei ole mitenkään vieras ajatus kirkollisesti.
Erään haastellun kertomaan mukaan kalmoille vietäviä piiraita pidettiin ensin ikoninurkassa. Kenties tämän merkitys oli nimenomaan ruuan siunaaminen.
"Mummoni paisto piiraita, voiteli ne ja laittoi päiväksi ikoninurkkaan. Sitten ne vietiin haudoille ja syötiin vainajien kanssa. Kai ne loput jäivät sinne. Kun haudalle mentiin, silmät ristittiin ja luettiin esirukoukset vainajan puolesta."
Haastatellut eivät muistaneet käyneensä siunaamassa ruokia kirkossa. Tosin joissain kylissä, kuten Salmin Uuksulla, tsasouna tai kirkko ei ollut hautausmaan välittömässä läheisyydessä. Paistaja itse siunasi leivän, tekemällä siihen kädellään ristinmerkin.
Kirkon vainajienmuistelupalvelus eli panihida oli käytössä Karjalassa, mutta pappien
vähyyden vuoksi sitä harvoin toimitettiin syrjäseuduilla. Panihida on peräisin ja varhaiskirkon ajalta. Panihida-nimitys viittaa varhaiskristillisen kauden rukouskokouksiin, joita pidettiin marttyyrien haudoilla valvomalla öitä sekä marttyyrejä ylistämällä ja rukoilemalla. Kirkko opettaa rukoilemaan kuolleiden ja myös elävien puolesta. Rukoukset kuolleiden puolesta ovat luonnollisia ilmauksia siitä keskinäisestä rakkaudesta, joka omaisten ja ystävien välillä vallitsee ja joka sitoo kaikki ihmiset toisiinsa Kristuksen ruumiissa, Kirkossa.
Poisnukkuneiden puolesta rukoillaan erityisesti ensimmäisinä kuoleman jälkeisinä päivinä. Kirkon perinteessä ajatellaan, että vainaja liikkuu ensimmäisinä kuolemanjälkeisinä päivinä vielä tutuissa maisemissa ja käy läheistensä luona samalla tavoin kuin Jeesus ennen taivaaseen astumista ilmestyi opetuslapsilleen 40. päivän aikana kuolemansa jälkeen. Panihida toimitetaan välittömästi heti kuoleman jälkeen. Nykyään ensimmäinen muistopalvelus toimitetaan vainajan kotona silloin, kun vainajaa käytetään viimeistä kertaa kodissa, ennen kuin hänet viedään ruumishuoneelle odottamaan hautausta. Lisäksi panihida on ollut tapana toimittaa kolmen päivän kuluttua kuolemasta, jolloin palvelus toimitetaan Kristuksen kolmipäiväisen haudan ja ylösnousemuksen muistoksi, ja yhdeksän päivän kuluttua kuolemasta, yhdeksään enkeliluokkaan sulautumisen vuoksi.
Panihida toimitetaan vielä 40. päivänä kuolemasta Kristuksen ylösnousemusajan muistoksi ja tämän jälkeen kuoleman vuosipäivänä. Lisäksi kirkossa on yleiset vainajienmuistelupäivät: tuomiosunnuntaita edeltävä lauantai, pääsiäistä seuraavan sunnuntain jälkeen ns. Tuomaan tiistai, helluntain edellä oleva lauantai, ns. sielujen lauantai ja lauantai ennen lokakuun 26. päivää, ns. Demetrioksen lauantai. Myös suuressa paastossa muistellaan kolmena peräkkäisenä lauantaina vainajia. Kynttilöiden haudoille viemisellä ei ole suoranaista yhteyttä ortodoksiseen muisteluperinteeseen. Karjalaisen vainajien muistelukäsityksen valossa kynttilöiden vieminen tuntuu kuitenkin hyvin luonnolliselta tavalta tervehtiä vainajia. Voitaisiinko
katsoa, että vanhan kalmoilla pominointi perinteen kuoltua sen tilalle syntyi uusi tapa elää todeksi omaksuttuja perinteitä?
Konkka esittää teoksessaan Ikuinen ikävä ideaalin mallin karjalaisesta hautajaisten jälkeisestä vainajien muistelusta. On mahdotonta selvittää, kuinka tarkkaan sitä vielä 1930-luvulla toteutettiin, mutta haastattelut eivät anna kuvaa niin säännöllisestä pomiloinnista. On vähintäänkin kyseenalaista yleistää malli niin, että se olisi koskenut kaikkia.
Konkan mukaan suruaika kesti Karjalassa kuusi viikkoa, ja joka aamu sen ajan vainajaa kutsuttiin itkuvirsin osallistumaan aamiaiselle. Haudalle mentiin itkemään heti seuraavana aamuna maahanpanon jälkeen ja paikoin Karjalaa joka päivä tuon kuuden viikon aikana. Konkan mukaan vainajan palvonnan huipentuma oli kuuden viikon päästä (40 päivää) pidettävä läksinlounaat. Kyseessä oli vainajan viimeinen lounas sukulaisten kanssa, sillä uskottiin, että kuuden viikon jälkeen vainaja lähtee "jonnekin". Tähän on liittynyt kirkossa toimitettava palvelus ja sen jälkeen muistajaiset vainajan talossa. Läksinateria eli kuuznedälizet vietettiin tietyn vainajan muistolle, mutta mukaan oli kutsuttu koko suvun vainajat. Myös papit osallistuivat näihin muistoaterioihin, uskottiin, että vainaja saapui muistotaloon samaa matkaa kirkonpalvelijan kanssa.
Läksinaterian viettämisen ajankohta on sekin vaihdellut myös paikoittain. Joissain kylissä sitä vietettiin juuri 40 päivää tai 6 viikkoa kuolemasta, ja paikoin 40 päivää tai 6 viikkoa hautaamisesta. Kuitenkin lienee niin, että läksinateriaa on vietetty joko 40 päivää hautaamisesta tai 6 viikkoa kuolemasta. Tapa on kuitenkin vaihdellut kylittäin ja suvuittain.
Aunuksessa pappien tiedetään osallistuneen kuuznedäliziin ja vuodehiziin vainajien muistelutilaisuuksiin ja sillä he antoivat hyväksyntänsä näille muinaiskarjalaisille tavoille. Muita pomilointipäiviä olivat Konkan mukaan vuodehizet (kuolinpäivän vuosijuhla), piirut (talon isäntä- ja emäntävainajan yhteinen tai erikseen järjestetty muistojuhla) ja kaikki praasniekat - ei pelkästään kirkon tai tsasounan vuosipäivä, vaan kaikki tärkeät kirkolliset juhlat.
Kuuznedälizeihin vainajan uskottiin saapuvan näkymättömän linnun muodossa, saattueenaan kolme enkeliä. Vainaja uskottiin saapuvan samaan aikaan kuin aurinko nousi taivaalle. Myös muita uskomuksia oli. Suojärvellä vainajien on tiedetty saapuneen muistajaisiin, jos hevonen, jolla vainajat on käyty kutsumassa kalmoilla kotiin, on vaahdossa. Kalman haju kertoi samoin muistajaisiin saapuneista vainajista.
Aina vainajia ei välttämättä käyty kutsumassa ja noutamassa muistajaisiin kalmoilta, vaan pappi hoiti kutsumisen lukemalla rukouksen. Salmin Manssilassa asunut Salmisen isäntä kertoi Salmisen talossa vanhan isännän ja emännän nimiin pidetyistä muistajaisista. Pyyheliina oli asetettu ikkunan eteen vainajien kulkureitiksi. Varustelut kestivät kuusi nedäliä. Vainajia ei käyty noutamassa kalmoilta, vaan pappi kutsui heidät pitoihin lukemalla heidän nimensä paametista.
Jollain paikoin on uskottu myös vainajien konkreettiseen näkemiseen. Suojärveläinen Anni Hokkinen on kertonut, että muistajaisissa on saattanut nähdä vainajat jos ennen kiisselin tarjoamista papin sanoessa "vetsnoje pomet", katsotaan yhdeksän vuoden aikana kudotuista karpeista tehdyn verkon läpi. Tällöin nähdään ensiksi se pokoiniekka, jonka nimeen pidot pidetään ja sen jälkeen muut talon vainajat. Pokoiniekat saattavat näyttäytyä myös perhosen muodossa.
Eräs haastateltu kertoo muistajaiset pidetyn papin aloitteesta Kitelän ortodoksisessa seurakunnassa:
"Papit kävivät pitämässä muistopalveluksia 6 viikon, 6 kuukauden ja yhden vuoden jälkeen hautaamisesta. Pidettiin lounaalliset - kansankielellä sanottuna."
Viimeiset karjalaiset -dokumenttielokuva kertoo 1990-luvun särkilahtelaisten praasniekan vietosta, jossa yhdistyvät juuri nämä elementit. Pedrun päivä alkaa kyläläisille tsasounassa, jossa he "papin" (tässä tapauksessa nainen) johdolla pomiloivat ja lukevat Herran rukouksen. Sen jälkeen kukin siirtyy läheisensä haudalle ja vie sinne ruokaa. Dokumentissa kuvattu nainen itkee miestään, joka hänen sanojensa mukaan jätti hänet yksin maailmaan. Itkusta nousee esiin karjalainen käsitys kuolleen jatkuvasta läsnäolosta. Nainen murehtii sitä, kuka paistaa miehelle piiraat nyt kun hän on kuollut, ja pyytää miestä katsomaan vaimoaan ja hänen nykyistä elämäänsä.
Pomiloinnin kohteella eli haudatulla vainajalla, hänen sukupuolellaan ja iällään oli merkitystä pomiloinnin toteuttamistavalle. Lapsille saatettiin viedä haudalle herkkuja. Ainakin Impilahden Kitilässä muistettiin lapsia erityisellä tavalla.
"Irinjalta oli kuollut kaksi poikaa, toinen vauvana ja toinen hukkui Kitelässä Pennan pellon laidalla olleeseen lähteeseen. Irinja suri kovasti molempia menetyksiään. Lapset oli haudattu Kitilän vanhan kirkon pääoven oikealla puolelle (nykyinen pellon tienoo) olevalla hautausmaan osalle, lähellä kirkkoa. Irinja keitti haudoille (ehkä pääsiäisen aikaan, mutta kuitenkin kevätpuolella) riisiä, johon sekoitti rusinoita , laittoi ne juomalasiin ja otti myös lusikan mukaan. Lasten haudoille hän siroitteli riisit ja rusinat lusikalla lasten hautojen päälle."
Laura Jetsun mukaan ruuan tarjoamisella vainajalle halutaan osoittaa, että yhteys vainajiin on olemassa. Hän muistuttaa, ettei ruuan tarjoamisessa ole toiminnallisena kohteena ruumis vaan tuonpuoleiseen muuttanut vainaja. Ruoka toki viedään kalmismaalle kohtaan, mihin ruumis on haudattu, mutta on virhe ajatella, että ruoka olisi tarkoitettu maan alla makaavalle ruumiiseelle. Käsitys vainajuudesta ei liity ruumiin säilymiseen, sillä itse vainajuus säilyy senkin jälkeen, kun ruumis on maatunut. Kalmisto on luonteva paikka, koska se on erotettu ja aidattu pyhäksi alueeksi; se on selkeästi lähempänä tuonpuolista kuin ihmisten tavanomainen elinpiiri.
Jetsu tuo esiin myös toisen paikan, johon ruokaa jätetään vainajaa varten obrazan eli ikonin eteen. Ikonit ovat, hänen mukaansa kuvia, joiden ajatellaan heijastavan tuonpuoleista todellisuutta. Ne edustavat toiseutta, joka kuvinakin on toisenlainen kuin normaalisti havaittava maailma ja ne kuvaavat toiseutta tunnistettavana, mutta ei samanlaisena kuin ympäröivä maailma. Tätä kautta ne ovat Jetsun mukaan samanlainen kahden maailman kohtaamisen taso kuin kalmisto. Sen vuoksi hän esittää olevan luonnollista, että vainajien ruoka on sopivaa tarjota juuri tässä kohtaamispisteessä, jolla ei ole yhteyttä kuolleeseen ruumiiseen, mutta jolla ymmärretään olevan yhteys tuonpuoleiseen. Ruuan tarjoaminen vainajalle koetaan kommunikaatioksi, jolla on välittävä luonne. Jetsu liittää sen toimintana ikonin edessä rukoilemiseen. Molemmissa on kysymys toimesta, jonka todellisena kohteena ei ole materiaalinen kohde, jonka yhteydessä havaittava toiminta tapahtuu. Ruumis ei ole se, jolle ruoka on tarkoitettu eikä ikoni esineenä ole se, johon rukous kohdistetaan. On kuitenkin syytä kysyä oliko karjalaisen tavan syy todellakin se, että haluttiin "välittää" sen eteen asetettu ruoka tuonilmaiseen vai oliko tarkoituksena siunata ikonin eteen asetettu ruokaa pyhää tehtävää varten?
Kalmoilla käymisen syy ei kuitenkaan aina ollut pelkästään kalmoilla pomilointi ja vainajien muistaminen. Salmin Manssilasta kotoisin ollut Aleksanteri Alanko on kertonut Manssilassa parannetun "kalman nenää" tietoniekan eli tietäjän avustuksella. Silloin ei saanut ottaa mukaan mitään ruokaa tai rahaa. Jonkun omaisen on kumarrettava ja pyydettävä pahojaan anteeksi keskiyön aikaan. Ennen tätä ei samana päivänä ollut saanut syödä, vaan anteeksipyytäjän on täytynyt paastota tehtävää varten.
Ruuan vieminen kalmoille ei elä enää välttämättä Suomen karjalaisten keskuudessa, mutta nykyisten Raja-Karjalan asukkaiden keskuudessa ja myös Aunuksen alueella se vielä elää. Aunuksessa ruokaa tuodaan, ei vain perinteisille kalmistoille, vaan myös sotamuistomerkeille. Mikä funktio pomiloinnilla nykyisille karjalaisille on, sitä on vaikeaa spekuloida, mutta elää tapa ainakin tavan vuoksi nykyisessä Raja-Karjalassa.
Äänellä itkeminen
Äänellä itkeminen on kuulunut eri kulttuureissa tilanteisiin, joissa on käsitelty kuolemaa, menetystä tai siirtymää. Rituaaliseen itkentään voi kuulua myös erilaisia eleitä, asentoja ja valitushuutoja. Itkuvirsiä on tavattu monissa eri kulttuureissa. Erityisen pitkään elinvoimaisena äänellä itkeminen eli Itä-Euroopan, historiallisesti ortodoksisilla alueilla. Pääsääntöisesti äänellä itkeminen on kuitenkin kuulunut kuolemaan liittyviin tapahtumiin, ja patriarkaalisten yhteisöjen häämenoihin.
Konkan mukaan itkuja ei ole tavattu luterilaisten, mutta kylläkin roomalaiskatolilaisten keskuudessa. Jotkin slaavilaiset kansat kuten ukrainalaiset eivät tunne hääitkuja lainkaan. Kirkon roolia itkuvirsiperinteen kehitykseen pidetään suurena. Luterilaisen kirkon uskotaan kitkeneen itkuvirsiperinteen ja korvanneen sen uskonnollisilla lauluilla. Länsi-Euroopassa sekä kirkko että valtio kielsivät itkujen julkisen esittämisen. Venäjän ortodoksisen kirkon suhde pakanalliseen kansanrunouteen on ollut monisäikeisempi. Konkan mukaan Bysantin kirkon valitusrukoukset on laadittu kreikkalaisen itkuvirsirunouden mukaisesti, vaikka niiden tarkoituksena oli alun perin syrjäyttää pakanalliset itkut. Venäjän ortodoksinen kirkko on useissa asetuksissaan kieltänyt liikaa itkemästä vainajia ja jopa kieltänyt itkemisen kokonaan. Syrjäseuduilla kirkon viralliset määräykset eivät vaikuttaneet niin voimakkaasti. Papit eivät olleet innokkaita puuttumaan itkemiseen, tai sitten he ymmärsivät paremmin äänellä itkemisen merkityksen. Toisaalta on koettu, että itkuvirsien säilyminen itäisessä Euroopassa on johtunut maaseudun hitaammasta ja Länsi-Eurooppaan verrattuna erilaisesta modernisaatiosta ja sukuyhteiskunnan piirteiden säilyttämisestä. Kuolinitkujen säilymäalueisiin on kuulunut niinkin erilaisia maita kuin Venäjä, Unkari, Kreikka, Serbia, Bulgaria ja Romania. Katolisella alueella itkuvirsiä on tavattu pitkään mm. Sardiniasta, Korsikalta ja Irlannista.
Vuorovaikutus ei kuitenkaan ole pelkästään yksisuuntaista, myös itkuvirsien uskotaan muuttuneen kristinuskon myötä: "Itkuvirsirunous on kiistämättä kukoistanut niillä itämerensuomalaisilla kansoilla, jotka ovat kuuluneet ortodoksisen kirkon piiriin. Kun
Euroopassa itkutraditio on parhaiten säilynyt bysanttilaisen kirkkokulttuurin piiriin kuuluvilla itäeurooppalaisilla kansoilla, on oletettu että itämerensuomalainen itkuvirsirunous olisi saanut vaikutteita ortodoksisesta kirkollisesta runoudesta ja messusta." Itkuvirsien lähtökotia ei ole pystytty osoittamaan. Vanhimpia mainintoja itkuvirsistä on kuitenkin kirjallisesti olemassa mm. antiikin Kreikassa. Myös vuoden 1938 käännös Raamatusta jo Vanhassa testamentissa kertoo itkuvirsistä.
Lähes kaikilla maailman kansoilla, joilla tavataan itkuvirsiä, toimivat naiset itkijöinä, vaikka myös miesten esittämiä itkuja on tavattu. Naisten esiintymistä itkijöinä on perusteltu sillä, että naisilla on keskeinen rooli siirtymäriiteissä, kuten syntymässä, häissä ja hautajaisissa. Vanhat naiset tiesivät kaikki salaiset ja julkiset toimitukset, jotka liittyvät kuhunkin riittiin.
Konkan mukaan riitti-itkujen pyhyyteen liittyvä toiminta kuvastuu itkentää tarkoittavissa karjalaisissa termeissä. Tavallisesti kansan keskuudesta itkemistä on sanottu itkemiseksi tai eänelitkemiseksi. Itkemistä on nimitetty Karjalassa myös luvoittelemiseksi. Äänellä itkemistä ei kansa keskuudessa kutsuttu koskaan laulamiseksi. Itkuja nimitettiin Karjalassa myös virsiksi, mutta termi itkuvirsi on kansan keskuudessa harvinainen. Ortodoksinen kirkko kielsi liikaa itkemästä vainajia ja äänellä itkemisen kokonaan. Kiellon taustalla on ortodoksinen kuolemakäsitys, jonka mukaan kuolema on enemmänkin ilon kuin surun juhla. Kuollut on päässyt uuteen elämään tuonilmaisessa. Kirkko lienee nähnyt äänellä itkemisen pelkästään pohjattomana surun osoituksena eikä huomioinut sen moniulotteista merkitystä eräänlaisena rukoilun muotona, yhteytenä tuonpuoleiseen. Itkeville naisille itkulla näyttää olleen myös muita merkityksiä kuin surun ilmaisu. Konkka näkee naisten ymmärtäneen itkuvirsien funktion surun ilmaisun lisäksi paljon suurempana tapahtumana: "Itkuvirsi on ainoa keino pitää yhteyttä manalan asukkaiden kanssa. Vainajat kuulevat vain itkun, ja siksi itkijä esiintyy 'sielun tuonelaan johdattajana'. Juuri näin vanhat naiset käsittivätkin itkuvirren funktion vainajakultissa." Itkemisen uskottiin kuuluvan tuonelaan saakka ja itkemisen uskottiin estävän tuonelan koirien puremisen.
Äänellä itkeminen oli siis eräänlaista rukoilua, yhteyden pitämistä vainajiin ja heidän avuksi huutamistaan. Mikäli ortodoksinen kirkko oli itkuvirsikieltoa säätäessään ajatellut naisten vain surevan, se on ymmärtänyt itkijöitten tarkoituksen aivan väärin. Äänellä itkijät rukoilivat omalla tavallaan ja omaksi kokemallaan kielellä. Itkuvirsi on varmasti ollut myös keino saada purkaa patoutuneita tunteita ja pohjatonta surua. Se on voinut toimia puhdistuskeinona, terapiana, joka on auttanut jaksamaan seuraavaan päivään. Mutta se ei ole ollut itkujen tärkein funktio.
Laura Jetsu esittää, ettei yhteydenpito vainajiin ollut yksisuuntaista. Hänen mukaansa unilla on karjalaisnaisten elämysmaailmassa tärkeä merkitys. Naiset ajattelivat vainajien lähettävän omia viestejään tämänilmaiseen unien kautta. Unien kautta naiset saivat tietoa siitä, miten omaiset tuonilmaisessa voivat. Unien tulkitseminen oli Jetsun mukaan sosiaalinen tapahtuma. Niitä kerrottiin toisille ja tulkittiin yhdessä, jopa niin että ne ovat voineet vaikuttaa yksilön toimintaan tulkinnan kautta. Haastatellut rajakarjalaiset eivät kertoneet unien erityisestä merkityksestä heidän elämässään. Ajatusmalli lienee siis vanhempaa perua tai tyypillisempi esimerkiksi Aunukselle kuin Raja-Karjalalle.
Viestien välittäjinä pidettiin myös perhosia ja lintuja. Siivekkäiden olentojen uskottiin kykenevänsä liikkumaan tämän- ja tuonilmaisen välillä. Vainajien on uskottu tulevan tämänilmaiseen linnun muodossa tervehtimään sukulaisiaan. Tämän on esitetty olevan myös lintujen, ja erityisesti joutsenia koskevan tappamiskiellon taustalla. Lintu-tematiikan keskeisyyden on uskottu kertovan myös karjalaisesta sielu-käsityksestä. Karjalaisessa sielukäsityksessä on nähty esiintyvän käsityksiä niin sanotusta ruumissielukäsityksestä, jolla tarkoitetaan ruumiin ja sielun kiinteää yhteenkuuluvuutta. Käsityksen todistuksena on pidetty muun muassa vainajille järjestettäviä juhlia: muistinsuavatat, raudintsat ja kuusnedälizet. Karjalaisten hautamuistomerkkien on myös esitetty olevan muistutus tämän uskomuksen elämisestä. Grobun funktio on ollut nimenomaan toimia vainajan talona. Lintuaiheen käytön itkuissa ja lintujen merkityksen korostamisen on uskottu johtuvan karjalaisesta sielukäsityksestä, jossa ajatellaan, että sielu voi irrota ruumiista ja esiintyä eri muodoissa kuten lintuna, yölepakkona, sinisenä liekkinä. Karjalaisessa uskossa sielun ja ruumiin suhde on käsitetty varsin dualistisesti, se voi olla sekä ruumis-, että irtonaissielu-suhde.
Lintu-mytologia ei näytä eläneen vahvana rajakarjalaisten keskuudessa 1900-luvun alkupuolella, mutta haastatteluista löytyy viittauksia siihen. Haastatellut kertovat kalmoilla pomiloinnista ylimääräiseksi jäädyn ruuan jääneen kerjäläisten ja lintujen syötäväksi.
Äänellä itkeminen ja pappien asenne kansantapoja kohtaan on vaikuttanut kylän sosiaaliseen elämään. Praasniekat, joiden yhteydessä myös pomiloitiin kalmoilla, saivat pappien mielestä kyseenalaisia piirteitä ja Impilahden Ruokojärvellä ne lopulta kiellettiin kokonaan:
"Kun raja meni kiinni ja sukulaisia jäi eripuolelle, niin iänellä on pidetty yhteyttä. Ruokojärvellä pidettiin kahdet praasniekat vuodessa, laskiaissunnuntaina ja syyskuun 8 päivä. Siellä ei ollut enää äänellä itkijöitä, aikasemmin oli ollut. Kun oli tulossa juhlat tuotiin sukulaistyttöjä viikko kautta ennen auttamaan taloustöissä praasniekka aikana. Oli päivä- ja yötanssit, joissa nuoret tapasivat toisiaan. Yhteen aikaan praasniekat kiellettiin, kun miesten tekemää kiljua oli juotu niin paljon, että se aiheutti häiriötä. Praasniekan jälkeen oli seuraavana päivä riäppiäiset."
Outokummun tiistaiseuran tapaamisessa Salmin Uuksusta kotoisin oleva nainen muisteli äitinsä sanoja kun tämä itki äänellä hautausmaalla tai tyttärelleen hääpäivänä. Lopulta haastateltu intoutui itsekin kokeilemaan äänellä itkemistä.
M = Mirjami Väisänen os. Oljakka H = Haastattelija
H: Mites tuota Mirkku muistat sie, tai muistaako muut, ajateltiinko, että se kalmoilla pomilointi ja sitten itkuvirret kuului kristilliseen hautaukseen ja vainajienmuiste-luperinteeseen? Niin kuin meillä on nyt kirkossa vainajienmuistelupäiviä?
M: Minä en sitä muista. Kyllä se hauvallakin sitä se mamma, minun oma äiti, minä muistan vaan kun mamma itki, tais itkee, mutta en tiiä mitä. Niistä ei oikein sanoista saa selvää, kun se itkemällä lauletaan, mutta jossakin siellä oli joitakin (kohtia joista saa selvää). Ja sitten minä kerran kuulin kun hää itki, niin hää itki niinku lapsista jokaisesta. Oisko kun meillä Lauti (haastatellun vanhempi sisar) ollu naimisiin menemässä tai tämmöstä. -
Ja tietysti meijän oli itkettävä myös siinä. Nimittäin kun sitä itketään niin sitä ei niin selvästi saa. Aina minä jälkeinpäin ajattelin miksi sitä en tarkemmin kuunnellu minkalainen se on, mutta minä en muista niitä sanoja, mitä se hauvallakin itki. - -
Tehtiin ristinmerkkiä ja syötiin. Vainajaa muistellaan ja sitten tuota siinäkin, no siinä paremmin niitä sanoja sieltä täältä, mutta koskaan en saanu kunnolla, mutta sitten kun se vissiin meijän, oliko se Lautin vihkiminen, vai mikä se oli se avioliittoon meno - -
Niin silloin itkettiin sitä - - (jonka jälkeen näyte itketystä itkusta)
Kitilän seurakunnan alueella esitettiin itkuvirret karjalan kielellä, vaikka seurakunta oli pääsääntöisesti jo suomenkielinen:
"Hautajaisissa esittivät yhdet vanhat mummot äänellä itkemistä. Itkeminen tapahtui karjalan kielellä. Ne samat vanhat mummot esittivät aina. Miesten en kuullut koskaan esittävän. Itkijänaisilla ei ollu sen kummempaa mainetta, ne olivat vaan ne samat yhet mummot. Papit eivät paheksuneet itkijöitä. Papit olivat yksinvaltiaita meidän uskonnossa. Jos kodista puuttui ikoninurkka ne paheksuivat…"
Itkuvirret ovat olleet Impilahdella jo harvinaisempia 1900-luvun alussa, mutta Karjalan itäisissä osissa, Aunuksen puolella niitä on harrastettu enemmän. Eräs kirjeitse kyselyyn vastannut Impilahden luterilaiseen seurakuntaan kuulunut nainen muistaa Itä-Karjalasta heille tulleen naisen harrastaneen äänellä itkemistä:
"Silloisen itärajan takaa, sen läheltä, Tulemanjärveltä, oli päässyt pakoon silloin kolmihenkinen perhe, johon kuului leskiäiti ja kaksi poikaa. Toinen oli terve, mutta toisella oli toisessa polvessaan pitkälle kehittynyt tuberkuloosi. Sairas poika kuolikin pian meillä kansanopistolla. Kun vainaja makasi arkussaan, arkun kansi auki, meitä oli pieni joukko siinä arkun ympärillä muutaman muun joukossa. Siinä tuo nuori vainaja makasi, enkä tuntenut mitään kammoa, olihan hän samannäköinen kuin eläessäänkin. Vainajan äiti, tuo leski seisoi arkun jalkopään kohdalla ja katseli mietteisiinsä vaipuneena poikarukkaansa. Äkkiä hän nosti silmilleen päässään olleen huivin nurkkauksen eli kulman, ja aloitti itkuvirren. Minä kolmivuotias kuuntelin tarkkaan tuon leskiäidin itkua jonka sanat tulivat vaistomaisesti, siinä itkiessä improvisoiden. Heti valtasi hartaus kaikki läsnäolijat, ja miehet ottivat kunnioituksesta lakin pois päästään."
Sukupuolen merkitys kuolemaan liittyvissä riiteissä
Naisen roolia kuolemaan liittyvissä riiteissä selitetään monella tavalla. Edellä olen käsitellyt sitä, minkälaiseksi rooli on käytännössä muodostunut konkreettisissa riiteissä. Naisen tehtävä on ollut merkittävä nimenomaan sakraaleissa riiteissä, vaikka on muistettava, että miehillä oli myös kansanperinteen kuolemariiteissä tehtäviä. Miehet tekivät arkun ja kaivoivat haudan ja usein myös kuljettivat vainajan kalmistolle.
Miksi naiseus ja kuolema on yhdistetty toisiinsa? Kristillisenä lähtökohtana on Vanha testamentti ja syntiinlankeemus, jossa nainen otti kielletyn hedelmän käärmeeltä tuomiten ihmisen kuolemaan. Myös se että monissa kulttuureissa naiset ovat hoitaneet kuolevien ja kuolleiden ruumiit on vahvistanut käsitystä naisen ja kuoleman yhteydestä. Terhi Utriaisen mukaan naisen paikka suhteessa kuolemaan on ollut sekä toiselle että toinen. Nainen on asettunut lähelle toisen kuolevaa ruumista. Hän on edustanut kuoleman uhkaavaksi koettua toiseutta subjektille, joka on tyypillisesti ollut mies. Utriaisen mukaan naisen rooli kuoleman toiseuden tuojana ja kantajana, Eevana, käy kuitenkin ilmi, kun katsotaan erilaisia figuratiivisia ja imaginaarisia merkitseviä käytäntöjä. Toiseudella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että mies on lähtökohta eli ensimmäinen, josta nainen eli toinen määritetään, ja miehen määrittämänä tai miehisyydestä katsoen määritetty nainen on tällöin tuomittu toiseuteensa.
On kuitenkin syytä huomata, että kuoleman vieraillessa miehet hoitivat kuolemaan liittyvät praktiset työtehtävät kuten arkun tekemisen, haudan peittämisen. Naisen rooli on ollut keskeinen nimenomaan pyhissä toimituksissa, joissa on menty käytännön "yläpuolelle".
Kristinuskon mukaisissa kuolemariiteissä keskeistä osaa näyttelee pappi, joka on mies. Kuitenkin naisten keskeisyyttä sakraaliriiteissä ei voi kiistää. Naisten keskeistä asemaa on selitetty monella eri tavalla. Laura Jetsun mukaan hautausta ovat edeltäneet kuolemiseen ja kuolettamiseen liittyvät riitit, joiden naiskeskeisyyttä valottavat sekä tutkimus että vanhat aineistot ja sama koskee hautauksen jälkeen tulevia muistajaisriittejä. Näihin liittyvät toimet kuten kuolinvaatteiden hankkiminen, yönistuminen ja haudoilla käynti ovat kaikki naisten toimia. Jetsu toteaa, että tästä voisi tehdä harhaanjohtavan johtopäätöksen, että kuolemakulttuuri noudatti sen ulkopuolella toimivaa sukupuolijakoa. Se on varmasti vaikuttanut roolijakoon, muttei ole Jetsun mukaan kuitenkaan tärkein naisten toimista.
Itäistä kuolemakulttuuria ovat johtaneet iäkkäät naiset. He ovat olleet keskeisessä asemassa elämän käännekohtariittien toimeenpanossa. Näiden syntymän ja kuoleman välimaastoon sijoittuvien riittien spesialisteina naisilla oli enemmän kompetenttia puhua kuolemasta kuin ikäisillään miehillä. Heidän rituaalijohtajuutensa ei Laura Jetsun mukaan määrity pelkästään olosuhteen saneleman pakon kautta (kun pappi ei ollut paikalla) vaan se voidaan nähdä määrittyvän luonnollisen läsnäolon lisäksi ennen kaikkea sen kautta, että he ovat luoneet kulttuurisen koodin jolla tapahtumien synnyttämät yksilölliset kokemukset ja tunteet on mahdollista asettaa yleisimpiin kehyksiin ja sen kautta ottaa ne haltuun uudella tasolla. Naiset asettuvat rituaalisen toiminnan sisällä sekä objektin että subjektin asemaan. Kuolemassa he ovat asiantuntijoita, jotka tietävät ja osaavat. Tämän tietonsa tähden heillä on arvovaltaa, jota ei aseta kyseenalaiseksi esimerkiksi heidän ikänsä vuoksi. Kuoleman kontekstissa ikä päin vastoin antaa erityisen oikeutuksensa toimia rituaalijohtajana.
Terhi Utriainen tulkitsee naisen ja kuoleman suhdetta hieman toisin. Hän näkee naisen ja kuoleman rinnakkaiselon kristillisessä perinteessä selitetyn Vanhan testamentin syntiinlankeemuskertomuksen kautta. Naisen himokkuus, kyky synnyttää, ja äitiys on tulkittu kuoleman näkökulmasta niin, että selibaatti on miehille ainoa keino suojautua lihallisuutta ja kuolemaa vastaan. Paikoin naisen hedelmätön kohtu on kuvannut hänen fyysiseen ytimeensä pesiytynyttä kuolemaa. Nainen on kristillisessä perinteessä kuvautunut kuolettajaksi, surijaksi ja myös ruumiillisen kuoleman kantajaksi. Suhteessa kuolemaan naisen paikka on ollut sekä toiselle, että toinen.
Utriaisen mukaan kristinuskon ja kristillisen kulttuurin keskiössä on kaksi toisiinsa lomittunutta kuvaa kuolemasta. Yksi kuvaa yksilön kärsimystäyteistä kuolinkamppailua ja toinen läheisen ja rakkaan, toisen ihmisen, kärsimystä, kuolemista ja surua. Ristiinnaulittu ja Pietà muodostavat kokonaisuuden, joka voidaan kuvata joko Jeesuksen tai Marian suunnasta. Pietà kuvaa naisen ja äidin, joka ristin juurella seuraa poikansa hidasta kuolemista. Hän on ottamassa kuollutta poikaansa alas ristiltä ja kantamassa tätä hautaan. Hän jää paikalleen, eikä poistu. Vaikka Maria tietäisi tai uskoisi poikansa ylösnousemukseen on hän silti kärsivä, sureva, kyynelten äiti, Mater Dolorosa. Kaikesta mahdollisesta jumaluudesta huolimatta hänen ihmispoikansa kuolee. Äidin rakkaus asettuu kuoleman eteen ja sijoittuu kuoleman ja elämän (kuolemattomuuden) väliin. Neitsyt Marian kuva on ollut lastaan sureville naisille tärkeä ja Karjalassa naiset ovat esittäneet Marian virttä myös kuolinitkuna.
Naisen keskeinen välittäjyys rooli syntymässä heijastuu myös naisen rooliin kuolemariiteissä. Naisella on uskottu olevan yhteys tämän- ja tuonilmaisen välillä ruumiinsa kautta. Voidaankin olettaa, että tämä antaa myös oikeutuksen toimia yhteydenpitäjänä tuonilmaiseen kuolemariiteissä.
