Kristitty nainen

Kirkkoisien teksteissä sekä Raamatussa kirjoitetaan ihmisestä, jolla käytännössä tarkoitetaan kuitenkin pelkästään miestä. Kuinka ja millaiseksi kristityn naisen stereotypia on rakentunut?

Naiskäsitys on rakentunut alkukirkkoon vaikuttaneista kulttuureista ja sen ajan naisiin kohdistuneista odotuksista. Näiden voidaan olettaa näkyvän Raamatussa sekä kanoneissa ja tätä kautta myös nykyhetkessä. Raamatun naiskuva on monisäikeinen. Historiallisen taustan ymmärtämisen vuoksi on tarpeen käydä hieman läpi sekä Raamatun naiskuvaa että varhaiskirkon ja ortodoksisen kirkon naiskäsitystä ja jossain määrin huomioida myös niihin vaikuttuneet tekijät.

Ennen kristinuskoa ei naisille sallittu näkyvää ja kuuluvaa asemaa Lähi-idän uskonnoissa tai politiikassa. Kuitenkin naisilla voidaan nähdä olleen tärkeä rooli kristinuskon syntyyn vaikuttaneissa tapahtumissa, vaikkei naisen asema ollut erityisen vahva sen ajan yhteiskunnassa. Vanhassa testamentissa mainitaan ainakin neljä naisprofeettaa, joiden tehtävänä oli pyhän sanan välittäminen Jumalalta ihmisille. Naisprofeettoja ovat Miriam (Aaronin sisar), Deborah (tuomareiden aikana), Huldah (Josin aikana) ja Nodiah (Nehemian aikaan). Naisen asema Vanhassa testamentissa näyttäytyy siis lähinnä profetioiden välittämisen kautta.

Kaari Utrion mukaan Vanhan testamentin naisvastainen maine perustuu juutalaisiin saastaisuussäädöksiin. Suurin osa näistä oli järkeviä ja käytännön syistä käyttöön otettuja ja ongelmia syntyi vasta kun myöhemmät polvet eivät ymmärtäneet näiden alkuperäistä merkitystä ja alkoivat yhdistää näitä saastaisuussäädöksiä moraalikysymyksiin. Kristinuskon syntyaikoina juutalaisuudessa esiintyi myös naisvihamielisiä piirteitä. Tähän olivat vaikuttaneet kreikkalaiset filosofit ja tällä oli merkitys myös kristinuskon naiskäsityksen syntymisessä. Kristinuskon syntyaikaan Rooman valtakunnassa oli vallalla uusia uskontoja, jotka olivat perusluonteeltaan dualistisia, ja niissä nainen katsottiin olevan pahan kanssa samalla puolella ja mies vastaavasti hyvän vastapari. Tästä on Utrion mukaan vain pieni askel kristillisen kulttuurin piinaan ja naisvihaan. Hänen mukaan mies, jolta vaaditaan pidättäytymistä alkaa helposti vihata himojensa kohdetta ja tekemällä naisesta irstaan viettelijättären hän vapautuu omista syyllisyydentunnoistaan.

Varhaisen kristillisen kirkon toiminnassa oli myös mukana naisia. Uusi, kaikille oikeuksia lupaava uskonto vetosi kaikkiin ahdingossa eläviin, myös naisiin. Seurakunnissa toimi kirkon alusta saakka aktiivisia naisia. Ensimmäisiltä vuosisadoilta tunnetaan myös diakonissan virka ja sen esitetään olleen käytössä jo 50-60-luvuilla diakonissan virkaa hoitaneet naiset eivät kuitenkaan suorittaneet kaikkia papeille kuuluvia tehtäviä, vaan virka oli todennäköisesti eriytynyt tiettyjen papillisten tehtävien hoitamiseen.

Naisilla oli varhaiskirkossa profetoinnin lahja. Ei kuitenkaan ole todisteita siitä, että naiset olisivat olleet yhteisöissään johtavassa asemassa. Epifanos Salamislainen muistutti, ettei naisilla ollut kirkossa koskaan papin roolia, lukuun ottamatta diakonissan virkaa, joka vakiintui vasta 200-300-lukujen aikana. Ennen Didascalia Apostolorumia löytyy maininta vain kolmesta nais "papista". Didascalian kirjoittaja näki diakonissoilla vain kaksi tärkeää tehtävää: sairaista naisista huolehtiminen ja kastettaessa naisen toimi diakonissa kastettavan avustajana.

Kaari Utrion mukaan rakkauden, ilon ja tasavertaisuuden uskonnosta, kristinuskosta, tuli kirkon alkuvuosikymmeninä ja -satoina mieskeskeinen ja seksuaalikielteinen uskonto. Utrio muistuttaa, ettei Jeesus koskaan puhunut naisesta alempiarvoisena olentona tai ei ajan tavan mukaan varoittellut oppilaitaan naisten petollisuudesta ja houkutuksista. On selvää, että Jeesuksen seuraajiin kuului myös naisia, vaikka Uusi testamentti kertookin pääasiassa miehistä. Kaari Utrion mukaan Paavalin käsitys naisista oli perinteinen ja patriarkaalinen ja sen ääni kuului jopa Jeesuksen äänen yli, sillä se oli ajan yhteiskunnan yleinen käsitys.

Ensimmäisinä vuosisatoina diakonissoja ei laskettu kuuluvaksi osaksi kleerusta, mutta kolmannen vuosisadan lopulla tilanne muuttui. Diakonissan virka katsottiin kuuluvaksi kleerukseen. Diakonissat ja kirkossa aktiivisesti toimineet lesket on kautta ensimmäisten vuosisatojen erotettu eri ryhmiksi. Ensimmäisen kolmen vuosisadan aikana diakonissojen tuli avioliittosäädöksissä käyttäytyä kuten muidenkin kleerukseen kuuluvien. Sittemmin määrättiin, etteivät diakonissat ja lesket saaneet avioitua uudelleen.

Diakonissan virka on siis katsottu jopa kuuluvaksi kleerukseen. Tästä huolimatta sen hoidon piiriin kuuluvia tehtäviä on pidetty vähemmän tärkeinä, kuin mies diakoneiden tehtävät.

Leskeys ei ollut tietynlainen tehtävä, joka edellytti naiselta jotakin tiettyjä toimia, vaan se oli enemmänkin elämäntapa. Naisen tuli käyttäytyä leskeytensä mukaisesti. Lesket hoitivat kirkossa tiettyjä tehtäviä. Epäselväksi jäi, oliko leskeyden tehtävät velvoitteita vain naisleskille, vai koskivatko ne myös miesleskiä.

Katolisessa kirkossa ei koskaan ole tunnettu käsitettä naispappi tai naispiispa. Profetioivia naisia on tunnettu myös katolisen kirkon piirissä, vaikkakin vain muutamia. Katolinen kirkko on pitänyt velvollisuutenaan naisten poissulkemisen julkisista opetusviroista sekä pappeudesta. Paavalin ensimmäisen kirjeen korinttilaisille on uskottu olleen yksi tärkeimmistä syistä naisen jättämiseen kirkon ulkopuolelle.

On syytä kuitenkin huomata, että erilaisissa ns. vääräoppisissa suuntauksissa, kuten montanolaisuudessa naisilla on ollut merkittävä rooli ja naiset ovat voineet toimia jopa kastajina, pappeina, piispoina ja opettajina.

Kirkon alkuvuosisadoista lähtien ovat kirkossa toimineet niin sanotut kirkkoäidit. Päivi Setälä kertoo teoksessaan Antiikin nainen kirkkoäitien olleen 300- ja 400-lukujen naisaskeetteja, jotka perustivat Roomaan, Bethelemiin ja Jerusalemiin naisjohtoisia luostariyhteisöjä ja luopuivat samalla kaikesta omaisuudestaan kirkon hyväksi. Kirkkoäitien esikuva oli Paavalin opetuslapsi Tekla. Tekla vietti elämänsä loppuvuodet erakkona luolassa, jossa hän opetti ja paransi. Setälän mukaan läntinen kristillisyys uskoi, että askeettista elämää saattoi harjoittaa myös kaupungeissa, kun taas idässä uskottiin, että askeettisuus vaati paon maailmasta ja myös köyhyyden tärkeyttä korostettiin.

Rooman aristokratiasta naiset valitsivat kristinuskon miehiä herkemmin. Setälän mukaan Rooman kristillistymistä on pidettävä nimenomaan naisten ansiona. Myöhäisantiikin aikana varallisuus kertyi perinnön ja myötäjäisten kautta, myös nainen saattoi omistaa ja tämä teki heistä kirkolle arvokkaita. Milanon piispa Ambrosiuksen mukaan naiset olivat perijättärinä kirkolle tärkeitä. Naiset pääsivät kirkon suosijoiksi ja mesanaateiksi, mutta eivät papeiksi. Setälän mukaan kirkko tarjosi naisille tunnustusta ja tilapäistä valtaa. Nämä Setälän mainitsemat kirkkoäidit olivat oppineita ja varakkaita.

Setälän mukaan on huomattava, että naisluostareita perustettiin jo ennen miesluostareita. Kristinusko tarjosi aikansa naisille mahdollisuuden näkyä yhteiskunnassa. Kristinusko tarjosi Setälän mukaan, naisille uutta yksilöllistä ja yleisen sisaruuden tunnetta. Se salli naisen kokea itsensä yksilönä ilman että hänen olemassaolonsa selittyisi miehen kautta. Antiikin naiskäsityksessä nousi selkeästi esiin naisen ja miehen maailman jakaminen kotiin ja muuhun maailmaan. Naisen tuli olla kotona, ja siellä hänen äänensä saattoi kuulua ja sillä saattoi jopa olla merkitystä. Sen sijaan kodin ulkopuolelle naisella ei ollut menemistä.

Naisten apua tarvittiin myös silloin, kun kirkko oli olemassaolonsa alkuvuosisatoina uhattuna. Kristinuskon puolustaminen tarjosi monille naisille ainoan tavan tehdä jotain itsenäisesti ja vaikuttaa ympäröivään maailmaan, vaikka teko jonka he uskonsa puolustamiseksi tekivät, jäikin viimeiseksi. Kaari Utrion mukaan marttyyritarinat kertovat nuorista, kauniista naisista joita piinataan, jotka pelastuvat, mutta lopulta joutuvat pakanoiden surmaamiksi.

Ortodoksisen kirkon piirissä on käyty jonkin verran keskustelua naisten asemasta ja naisen roolista kirkossa. Vuonna 1976 pidettiin Romaniassa ensimmäinen naisia koskeva ortodoksinen konferenssi, "Counsultation of Orthodox Women". Tämän jälkeen on vastaavanlaisia konferensseja pidetty muun muassa 1990 Kreetalla, 1996 Damaskoksessa ja 1997 Konstantinopolissa patriarkka Bartolomeoksen koolle kutsumana. Konferensseissa on pohdittu naisten roolia ja sen historiallista muutosta. On kuitenkin syytä huomata, että konferensseihin osaa ottaneet naiset on valittu kyseiseen tehtävään kirkkonsa piirissä, joten paikalliskirkot ovat voineet määrittää konferenssin keskustelua tahtomaansa suuntaan.

Tämän tiedon valossa on syytä kysyä onko konferenssikeskusteluissa edes lähdetty purkamaan sukupuolirakenteita syvemmältä, vai ovatko ne paremminkin toistaneet kirkon oletetun näkemyksen naisen paikasta. Näissä keskusteluissa painoarvo on ollut siinä, kuinka nainen voi toimia kirkon piirissä. Tyypillistä on, että todetaan naisen voivan vaikuttaa kirkossa, jopa sen hallinnossa, mutta niillä osa-alueilla, jotka ovat stereotyyppisesti naisella ominaisia. Näitä oletetaan olevan muun muassa perheeseen liittyvät asiat, sosiaaliset tarpeet, koulutus ja hyväntekeväisyys. Kirkon asiantuntijuuskeskustelussa mies on itseoikeutettu kommentoimaan tämän logiikan mukaisesti esimerkiksi pappeuteen liittyviä kysymyksiä ainoastaan sukupuolensa perusteella.

Naisen asema ortodoksisen kirkon kanonien mukaan

Naisen asema ortodoksisessa kirkossa määrittyy tradition kautta. Traditioon sisältyvät Raamattu ja myös kirkolliskokousten päätökset, eli kanonit. Kanoneita tulee tarkastella siitä lähtökohdasta, missä ne ovat luotu. Kirkolliskokoukset ovat vastanneet kanoneilla ajan tärkeisiin kysymyksiin, esimerkiksi harhaoppeihin.

Teos Ortodoksisen kirkon kanonit sisältää kirkolliskokousten synnyttämät ohjeet joita ortodoksinen kirkko tulkitsee tänäkin päivänä.

"Kanoneiksi sanotaan niitä kirjallisia määräyksiä, joita kirkollinen lainsäädäntövalta on useiden vuosisatojen aikana julkaissut ja jotka vieläkin ovat voimassa ortodoksisessa kirkossa positiivisina, kaikkia kirkon jäseniä yhteisesti ja kutakin erikseen velvoittavina sääntöinä. Kaikki nämä määräykset ja säädökset on esitetty ortodoksisen kirkon kanonien peruskokoelmassa, joka julkaistiin Konstantinopolissa vuonna 883 ja on tunnettu XIV-nimikkeen Nomokanonin nimellä. Tässä kokoelmassa on pyhien apostolien, ekumeenisen kirkolliskokousten, kymmenen paikallisen kirkolliskokouksen ja kolmentoista pyhän isän säännöt. Näiden perustavien säännösten rinnalla ovat lisäsäännöksinä voimassa eräät Johannes Paastoajan, Nikeforos Tunnustajan, Nikolaos Grammatikon, Basileios Suuren, Johannes Krysostomoksen ja Anastasioksen kanoniset teokset."

Kanonit näyttäytyvät miehille suunnattuina ohjesääntöinä. Nainen esittäytyy niissä toisena suhteessa lukijaan. Esimerkiksi asiahakemistossa on kohta "Naisen kanssa aterioimisesta" tai "Naisen ryöstämisestä", joiden sisältö kertoo ohjeita miehille kuinka he voivat välttää haureuden harjoittamista naisen kanssa. Toki on ymmärrettävää, että kanonien kirjoitusajankohtana yhteiskuntaa yleisesti hallitsivat miehet ja lukutaito oli vain harvojen hallussa, yhä harvemmin naisen hallussa.

Kanonien lähtökohta sukupuolikysymyksessä on Raamattu ja mm. pyhän apostoli Paavalin kirje efesolaisille, joka luetaan epistolana jokaisen avioliittoon vihkimisen sakramentin yhteydessä. Tämä kuten myös kanonien naista koskevat osiot antavat kuvan holhottavasta naisesta, josta miehen tulee pitää huoli ja tämän huolenpidon palkaksi nainen saa olla olemassa. Nainen nähdään aviomiehensä omaisuutena ja ennen avioliittoa isän omaisuutena. Kanoneissa suurin osa naisiin kohdistuvista viittauksista näyttäytyykin juuri avioliiton yhteydessä. Naisten oikeudet pyritään turvaamaan, jottei aviomiehen tai isän oikeudet rikkoontuisi.

Papistolle suunnattuja avioliittomääräyksiä on muun muassa pyhien apostolien 7 sääntö, joka määrää ettei piispana, pappina tai diakonina tai ylipäätään papistonluettelossa voi olla mies joka on ollut naimisissa enemmän kuin yhden kerran tai joka on ottanut sivuvaimon. Kahdeksastoista sääntö jatkaa, ettei papiston luettelossa voi myöskään olla mies, joka on nainut lesken, hyljätyn vaimon, porton, palvelijattaren tai näyttelijättären. Kumpikin säännöistä on peräisin Vanhasta testamentista, mutta myös Uusi testamentti tuntee vastaavan säädöksen.

Naisen loukkaaminen ei ole niin suuri synti kuin se, että samalla loukkaa miestä, joka naisen omistaa. Pyhien apostolien 67. sääntö antaa tästä esimerkin:

"Jos joku väkivalloin on ottanut kihlaamattoman neitseen ja pitää häntä luonaan hänet erotettakoon kirkollisesta yhteydestä. Älköön hänen olko lupa ottaa toista naista, vaan hänen tulee pitää se, jonka hän on (ensin) valinnut, vaikka tämä olisiko köyhä."

Tämän säännön mukaan väkivaltaa naimattomalle naiselle tehnyt erotetaan kirkosta ja hänen on pakko mennä naimisiin kyseisen naisen kanssa. Kuitenkin jos raiskauksen kohde on ollut kihloissa toisen miehen kanssa, raiskaajalla ei ole oikeutta mennä naimisiin raiskaamansa naisen kanssa, paitsi jos sulhanen kuolee. Kihlaus näyttäytyy kanoneissa velvoittavana avioliittolupauksena. Vanhan ja Uuden testamentin laki pitää kihlattua naista jo miehen vaimona.

Kristillisen aikakauden ensimmäisinä vuosisatoina vallitsi hengellisen avioliiton käytäntö joidenkin kleerikkojen ja maallikkojekin parissa. Tämä tarkoitti sitä, että pari oli virallisesti naimisissa ja asui samassa talossa, muttei ollut lihallisessa yhteydessä. Tällaisia naisia kutsuttiin aluksi hengellisiksi sisariksi, rakastetuiksi ja asuinkumppaneiksi eli yhdessäeläjiksi.

Erityisen huomionarvoinen, naisten asemaa kirkossa, tarkastellessa on neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen (Kalkedonissa 451) 15 sääntö.

"Diakonissaksi älköön vihittäkö alle 40 ikäistä naista ja vain tarkan tutkimuksen nojalla. Mutta jos hän otettuaan vastaan kättenpäällepanon ja jonkin ajan pysyttyään toimessaan astuu avioliittoon, häväisten siten Jumalan armon, joutukoon hän kirkon kiroukseen yhdessä sen miehen kanssa, joka häneen on liittynyt."

Neljännen kirkolliskokouksen aikaan kirkossa toimi naisia diakonissan tehtävässä. Diakonissoja oli kirkossa apostolien ajoista saakka. Heidän tarkkoja tehtäviä ei tunneta, mutta Apostolisten konstitutioneiden pohjalta tiedetään, että he toimivat ainakin naisia kastettaessa presbyteerien apuna. Kyse oli siis häveliäisyyssyistä, miespuolista diakonia tai pappia ei haluttu lähettää paikkaan, jossa enemmistö oli naisia. Diakonissat vihittiin virkaansa kuten papitkin, piispan toimesta käden päälle panemisen kautta. Diakonissa saattoi olla joko neito tai leski. Diakonissan virka katosi länsimaissa neljännellä vuosisadalla väärinkäytösten vuoksi, joiden syyksi on mainittu naisellinen heikkous. Itämailla ei ollut diakonissoja enää 1700-luvulla.

Saman kirkolliskokouksen 27 sääntö tuomitsee naisen ryöstäjät kirkonkiroukseen:

"Ne, jotka yhdyselämän nimellä ryöstävät naisia tai toimivat yhdessä ryöstäjien kanssa ja näitä avustavat, pyhä kokous, määräsi, jos ovat kleerikoita, syöstäviksi virka-asteestaan, jos taas maallikoita, joutumaan kirkonkiroukseen."

Naisen ryöstöllä tarkoitetaan tässä sitä, että joku ottaa väkisin neidon valtaansa ja vie hänet pois lihallisen yhteyden harjoittamisen tarkoituksessa. Tällöin naisenryöstö on itsessään rikos, mutta se on rikos myös siksi, että se loukkaa naisen tahdonilmauksen vapautta, joka kanonien mukaan on yksi kristillisen avioliiton kulmakivistä. Naisella tässä säännössä tarkoitetaan naista säädystä riippumatta, paitsi nunnaa, jonka kohtalo on sisariaan ankarampi. Nunnan jouduttua ryöstön kohteeksi ankarimman rangaistuksen saa sekä ryöstäjä että ryöstön kohde. Tähän asiaan viittaa seuraavan kirkolliskokouksen eli Konstantinopolin kirkolliskokouksen (691-692) neljäs sääntö:

"Jos joku piispa, presbyteeri, diakoni, alidiakoni, esilukija, laulaja tai ovenvartija on pitänyt yhteytä jumalalle pyhitetyn naisen kanssa, erotettakoon hänet Kristuksen morsiamen turmelijana virastaan; jos hän on maallikko, erotettakoon hänet kirkollisesta yhteydestä."

Karjalainen naiskuva ja naisen suhde siirtymiin

Karjalaisen kansan naiskuvan taustalla on Satu Apon mukaan käsitys siitä, että ihmisen ruumis on metaforisesti ajateltuna astia. Ihminen eli mies on kokonainen astia, jolla on tietyt, suhteellisen suljetut rajat. Nainen sen sijaan on rikottu astia, jonka rajat eivät rikkonaisuudesta johtuen olleet niin suljetut. Naisastian rajat ylittyvät muun muassa synnytyksen ja menstruaation aikana. Suomalais-karjalaisessa ajattelussa nainen nähtiin epätäydellisenä, sillä naisen ruumiiseen oli lyöty syvä haava. Apon mukaan vastasyntynyt tyttövauva oli karjalaisisännän silmissä "haaroista rikkinäinen sikiö". Kansan tarinat sukupuolisuuden synnystä kertovat myös siitä, kuinka ensin täydellisestä asiasta (miehestä) tehtiin epätäydellinen lyömällä sitä kirveellä (nainen).

Esikristillisessä Karjalassa naisen aseman on kuitenkin esitetty olleen vahva. Alkavat tai ekstensiiviset viljelykulttuurit ovat usein olleet matrilineaarisia ja myös Suomenlahden rannikkopiirin varhaisissa tarhaviljelykylissä naisilla on saattanut olla sosiaalisesti hallitseva asema. Avioiduttuaan naiset kuuluivat omaan sukuunsa. Sukupuolihierarkia näkyy kuitenkin karjalaisen talon tilojen jaossa: naisella kuului tuvasta uunin puoli ja miehelle samat tilat kuin vieraille. Naisten nähdään toimineen varhaisten viljelykulttuurien sukutraditioiden jatkajana, sillä vanhamittaisissa karhu- ja häälauluissa ja jopa Sampo-runoissa emäntä otti vastaa taloon tulijat. Naiset huolehtivat elämänkausiriitit syntymästä kuolemaan ja valmistivat vainajat matkalle omassa piirissään. Talon emäntä oli suvun matriarkka. Naisen sosiaaliseksi omaisuudeksi on luonnehdittu itkuvirsiä ja arkielämän runoutta.

Venäjällä naisen asema on näyttäytynyt erityisen heikkona. Venäläisen naisen itsenäistyminen ja aseman kohotus alkoi 1860-luvulla, kun maaorjuus virallisesti kiellettiin. Venäläiseen hääseremoniaan on kuulunut tapa, jossa morsiamen isä lahjoitti tuoreelle aviomiehelle ruoskan merkkinä siitä, että nyt hän saa kurittaa vaimoaan.

Naisen asema määräytyi Venäjällä sen mukaan, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Nainen oli kuitenkin yhteiskuntaluokasta huolimatta miehen omaisuutta. Niin sanotulla keskiajalla ja ennen sitä naisen asema näyttäytyi parhaiten avioliiton kautta. Elämän välttämättömien käytännöllisten asioiden hoitaminen jäi naisten vastuulle. Lapsuudesta saakka naisista koulutettiin kotiensa hoitajia. Nainen nähtiin miehen omistamana tavarana, jonka omistussuhde saatettiin muuttaa naiselta kysymättä. Tämä on näkyvissä venäläisissä hääjuhlissa, joissa ohjelmaan kuului naisen ryöstäminen. Tämä tapa on peräisin esikristilliseltä ajalta. Kynnyksen yli kantamisen on uskottu olevan muunnos tästä vanhasta hääperinteestä.

Venäjän ortodoksinen kirkko sääti kanoneissaan avioliittoiästä, sillä vanhemmat pyrkivät järjestämään avioliitot jo hyvin varhain, jopa viiden ja kahdeksanvuoden iässä. Tyttöjä ei saanut naittaa ennen kahdentoista vuoden, eikä poikia ennen viidentoista vuoden ikää. Varhainen avioituminen maksimoi parin yhdessäoloiän. Ihmisten keski-ikä oli alle 50 vuotta. Toinen asia, jota kirkko edellytti, oli että avioparien tuli kuulua samaan kirkkokuntaan. Mikäli toinen aviopuolisoista kuului toiseen kirkkoon, avioliittoa pidettiin arvottomana. Tämä koski kuitenkin vain kansaa, sillä Venäjän aristokraattien tiedetään avioituneen myös toisuskoisten kanssa.

Tämä tieto saa miettimään, miksi tytöt saatiin naittaa nuorempina kuin pojat? Tytön on täytynyt heti sukukypsyyden saavutettuaan ryhtyä synnyttämään perillisiä. Pojat sen sijaan saivat elää vapaana pidempään, eikä avioliitto välttämättä ollut nuorellakaan iällä niin ongelmallinen heille, kuin se oli nuorelle tytölle, käytännössä vielä lapselle.

Venäläisten naisien odotettiin olevan avioliittoon mennessään neitsyitä. Kirkkoisät kuvailivat sellaista vaimoa hyväksi, joka oli ennen avioitumistaan pitänyt huolen siveydestään. Kirkko sääteli avioliittoon astumisen ajankohtaa. Avioliittoon ei vihitty paastopäivinä, joita olivat vuodenaika paastojen lisäksi joka viikon keskiviikko ja perjantai. Yleisin ja perinteisin avioitumisaika oli kevät. Esikristillisenä aikana keväisin juhlittiin tai leikittiin nuorten parissa ja näihin leikkeihin kuului myös konkreettinen morsiamen kaappaaminen.

Venäjän ortodoksisen kirkon rooli naisen aseman muotoutumiseen venäläisessä kulttuurissa on ollut suuri. Natalia Pushkarevan mukaan kirkon näkemys oli, että vapauden antamien naiselle avioliitossa oli sama kuin tekisi itsemurhan. Vaimon odotettiinkin olevan hiljainen ja nöyrä ja taipuvan miehensä tahtoon. Hänen tehtävänsä oli hoitaa kotia ja synnyttää uutta työvoimaa. Pushkarevan mukaan ortodoksinen kirkko on ympäri maailmaa pitänyt yllä kaksijakoista naiskuvaa: hyvä nainen ja paha nainen. Hyvä nainen on stereotyyppisesti hiljainen ja nöyrä, valmis toteuttamaan miehensä pyynnöt kyselemättä ja hänen tuli olla myös Jumalaa pelkäävä ja askeettinen. Huonoiksi naisiksi luettiin sellaiset, jotka koristivat itseään kosmeettisin tuottein saadakseen miehet ansaan. Huonot naiset ovat myös temperamenttisia. Avioliitosta annettiin ideaalinen ja aviopareista toisiaan rakastava kuva, vaikkakaan naista ei missään pidetty miehensä arvoisena.

Nämä esimerkit kuvaavat naisen asemaa venäläisessä yhteiskunnassa. Nainen on ollut konkreettisesti miehen omaisuutta, eikä omistussuhde ole tuntenut mitään rajoja. Nämä asenteet ovat todennäköisesti vaikuttaneet varsinkin ennen Suomen itsenäistymistä myös rajakarjalaisten naisten elämään. On kuitenkin syytä todeta lähdetietojen esiintuoma ristiriitaisuus. Toisaalta esikristillisen naisen on esitetty olevan sukunsa matriarkka, toisaalta hän on Venäjällä ollut miehensä omaisuutta. On vaikeaa luoda selkeä kuva siitä, kuinka naisen paikka juuri Raja-Karjalassa koettiin.

Karjalaista naiskäsityksestä miettiessä herää kysymys, olivatko äänellä itkeneet naiset vahvoja, määrätietoisia ja päättäväisiä kuten voisi olettaa. Vai miten perinteitä noudattava nainen Karjalassa koettiin? Eräs suojärveläinen evakko kirjoittaa kirjeessään, ettei karjalainen itkijänainen ollut missään tapauksessa "kovis". On karjalaisilta naisilta löytynyt kuitenkin niin paljon rautaista kovuutta ja vahvaa tahtoa, että esimerkiksi äänellä itkeminen eli ja voi hyvin virallisen kirkon torjuvasta kannasta ja lännestä tulleista suomettajista huolimatta aina Karjalan fyysiseen menettämiseen saakka.

Karjalassa lapset joutuivat tekemään raskaita töitä jo varsin nuorena. Nainen saattoi tarttua myös niin sanottuihin miesten töihin, mutta miehen ei katsottu olevan velvollinen tarttumaan niin sanottuihin naisten töihin. Miesten töitä tekevä nainen ei ollut kummastus, mutta mikäli mies olisi nähty tekemässä naisille kuuluvia tehtäviä, olisi koko perhe menettänyt maineensa, ja joutunut naurunalaiseksi.

Eniten tilanteesta kärsivät nuoret tytöt ja varsinkin perheiden ainoat ja vanhimmat tyttäret, jotka joutuivat ottamaan varaäidin aseman ja huolehtimaan talon töistä äitinsä rinnalla. Vanhemmat naiset eivät kyseenalaistaneet epäoikeudenmukaista työjakoa, vaan se opetettiin edelleen uudelle polvelle. Tyttölapsen saatettiin toivoa kuolevan pienenä, jottei hän joutuisi olemaan perheelleen taakkana ja kärsimään turhaan. Suurissa perheissä jouduttiin joskus lähettämään myös lapsia maailmalle, kuten isovanhempien hoteisiin. Tällöinkin tyttöjen huono asema näyttäytyi selkeästi ja yleensä pois lähetettävä lapsi oli tyttö.

Nykyisen Venäjän Karjalan naisten aktiivisuudesta kertoo se, että Neuvostoliiton kiellettyä viralliset kirkolliset toimitukset juuri naiset pitivät yllä idän kristillistä traditiota niin puolijulkisesti kylissä kuin myös perheiden piirissä. "Perestroikan aikana alkoi paljastua, miten hämmästyttävän monenlaista uskonnollista toimintaa on ollut olemassa ympäri Neuvostoliittoa. Sitä oli harjoitettu sekä kodin ja perheen piirissä. Esimerkkejä on paljon. Nimenomaan naiset ovat vastanneet hautajaisista ja muistajaisista. Hautajaisissa johtava rooli on ollut niillä naisilla, jotka edes jollakin tavalla ovat tunteneet perinnettä. Naiset ovat myös kastaneet lapsia." Naiset ovat toimineet myös muissa palveluksissa kylien pappeina. Oleellista on, että kirkko-organisaation kadottua naiset siirtyivät aktiivisesti miespappien toiminta-alueelle.

On kuitenkin syytä huomata, ettei "naispappeus" ortodoksisen kirkon piirissä ole suinkaan aivan tuore ilmiö. Itä-Karjalassa jo toisen maailman sodan aikana on naisten huomattu toimineen papillisissa tehtävissä.

Naisen keskeinen asema kansan riittien toteuttajina ja puuttuva asema virallisen kirkon tai valtion toimissa herättää kysymyksen vallasta ja sen suhteesta sukupuoleen. Ennen Venäjän vallankumousta, kun kirkko oli vielä suosiossa, johtivat uskonnollisia riittejä pääasiassa miehet. Naiset toimivat sivustaseuraajina tai ylläpitivät omia riittejään. Vallankumouksen jälkeen kun kirkkoinstituutio olemassaolo kiellettiin, säilyi valta-asema miehillä. Valtaa pitävät olivat edelleen miehiä ja naiset olivat edelleen toissijaisessa asemassa. He toimittivat neuvostoaikaan toisarvoiseksi katsottuja kirkollisia toimituksia. Oli siis vallassa kirkko tai kommunismi on naisen rooli ollut toinen, väheksytty ja naureksittu. Neuvostoliiton romahdettua kirkko pääsi taas jaloilleen ja valtakeskiöön pääsivät jälleen papit - miehet. Naisten elossa pitämää kirkkoinstituutiota jopa paheksuttiin, ja pidettiin pakanallisena, sen sijaan että olisi nostettu esiin naisten suuri panos kristillisyyden säilyttäjänä Neuvostoliitossa. Samantyyppinen valta-asetelma on nähtävissä rajakarjalaisten naisten toteuttamien riittien arvottamisessa.