Riitti, rituaali ja myytti
Mitä Raja-Karjalan syntymään ja kuolemaan liittyvät käytännön toimenpiteet oikeastaan olivat? Olivatko ne riittejä, rituaaleja vai johonkin elämänvaiheen osaksi vakiintuneita käytäntöjä? Mikäli ne olivat riittejä, on niiden taustalle kuulunut myös myytti ja niillä on ollut myös syvää uskonnollista merkitystä. Rituaalin taustalla tätä uskonnollista tarinaa ei aina nähdä olleen. Kyseessä on voinut olla myös vakiintunut tiettyyn elämänvaiheeseen vakiintunut käytäntö, jolla ei voida sanoa olleen uskonnollista merkitystä.
Onko tapojen määrittämiselle riitiksi tai rituaaliksi merkitystä tutkimuskysymyksen kannalta? Ei olennaisesti, mutta se kylläkin tarkentaa kuvaa näiden toimenpiteiden merkityksestä karjalaisten elämässä. Mikäli ne omaavat uskonnollisen merkityksen, eivätkä ne ole pelkästään vakiintuneita käytäntöjä, on niillä ollut karjalaisille väistämättä suurempi merkitys.
Riitti vai rituaali?
Riitillä tarkoitetaan tässä tutkielmassa perinteistä, yhteisöllistä ja vakiintunutta seremoniaa, jolla pyritään yhteyteen olemassaoloa kontrolloivien voimien kanssa. Kuolemariitillä tarkoitetaan kyseisenlaista toimintaa, joka liittyy välittömästi tai välillisesti kuolemaan. Antropologiassa eri elämävaiheisiin liittyvät käytänteet määritellään usein rituaaleiksi.
Riitin ja rituaalin suhdetta ja merkityseroa on syytä tarkastella hieman esitetyssä asiayhteydessä. Mikäli riitillä tarkoitetaan jotain pyhää käytäntöä jolla on myös pyhä sisältö ja rituaalilla vain tämän käytännön ulkoisia puitteita, olisi vääryyttä karjalaisten toimintaan kohtaan kutsua niitä vain rituaaleiksi. Riitti ja rituaali sanoja käytetään usein synonyymisesti ja myös sekaisin, mutta käsiteltävän toiminnan sisällön ymmärtämisen vuoksi on tämän määrittäminen tässä yhteydessä tarpeellista. Tässä työssä käsiteltävät Karjalan syntymä- ja kuolemakäytänteet ovat enemmässä määrin olleet nimenomaan riittejä, mikäli sillä tarkoitetaan konkretisoitua myyttiä.
Riittiä ei voi määrittää määrittämättä myyttiä, joka on välttämätön riitin olemassaololle. Mikä on myytti? Myytin voidaan sanoa olevan kertomus, jonka tarina on usein sidoksissa menneeseen aikaan. Kyseessä on esimerkiksi luomiskertomus. Myyttien maailman avulla voidaan perustella yhteisön järjestöstä ja sosiaalisia rakenteita. Myytin avulla voidaan hakea perusteluita sille, miksi asiat ovat nyt niin kuin ne ovat. Vanhan testamentin kertomus Eevasta, joka luotiin miehen kylkiluusta ja ottamalla hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta tuomitsi ihmisen kuolemaan, toimii tällaisena ratkaisunhakuisena myyttinä.
Mary Douglasin mukaan rituaalit ovat luova apu suorittamisen tasolla ja auttavat meitä valitsemaan niitä kokemuksia joihin keskittyä. Rituaalit auttavat keskittämään huomiota ajattelun kehysten avulla, elähdyttävät muistia ja liittävät nykyiseen siihen kuuluvan menneen ja kaikella tällä ne auttavat havaitsemista. Douglas kuitenkin muistuttaa, etteivät rituaalit ole vain visuaalinen apukeino, toisin kuin käyttöohjeisiin liitetyt kuvat. Ne voivat olla toissijaisen sijasta myös ensisijaisia kokemuksen muotoutumisessa. Ne voivat tehdä mahdolliseksi tiedon, joka ei muussa tapauksessa nousisi lainkaan tietoisuuteen.
Èmile Durkheim on esittänyt rituaalien tähtäävään kokemuksien luomiseen ja säätelyyn. Hän oli etupäässä kiinnostunut siitä, kuinka uskonnolliset rituaalit ilmentävät ihmisille itselleen heidän sosiaalista minuuttaan ja näin luovat sosiaalisen yhteisön. Durkheimin mukaan uskonnolliset ilmiöt järjestyvät luontojaan kahdeksi kategoriaksi: uskomuksiksi ja riiteiksi. Uskomukset ovat mielipiteitä ja koostuvat representaatiosta ja riitit ovat määrättyjä toimintamuotoja. Näiden ero on kuin ajatuksen ja teon. Riitit ovat erotettavissa muista inhimillisistä tavoista vain kohteensa erityisluonteen perusteella. Rituaalisilla kielloilla hahmotetaan kosmista kokonaiskuvaa ja ihanteellista yhteisöllistä järjestystä.
Rituaaleissa tunnustetaan epäjärjestyksen mahti. Niissä mielen epäjärjestyksestä, unista, taintumuksesta ja vimmasta, etsitään voimia ja totuuksia, jotka ovat tietoisten pyrkimysten saavuttamattomissa. Voimien hallinta rituaaleissa suodaan niille, jotka ovat pystyviä irtautumaan rationaalisesta kontrollista.
Mary Douglas muistuttaa, että voimme tulkita rituaaleja, joihin liittyy eritteitä, rintamaitoa, sylkeä ja muita vastaavia aineksia ainoastaan, jos olemme valmiit tarkastelemaan ruumista yhteiskunnan symbolina ja näkemään sosiaalisiin rakenteisiin liittyviä voimia ja vaaroja pienoiskoossa ihmisruumiissa.
Mircea Eliaden mukaan kaikilla rituaaleilla on jumalallinen esikuva, eli arkkityyppi. Kaikkien uskonnollisten toimintojen oletetaan olevan Jumalan perustamia. Kristillisessä traditiossa tästä esimerkkinä voi toimia esimerkiksi ehtoollinen, jossa kirkkokansa jakaa Kristuksen uhrin jokaisen liturgian yhteydessä.
Siirtymäriitit ja niiden merkitys
Mitä siirtymäriitillä oikeastaan tarkoitetaan tämän tutkielman yhteydessä? Siirtymällä tarkoitetaan tapahtumaa joka ei varsinaisesti aloita tai päätä mitään, vaan siirtää ihmisen tilanteesta toiseen. Tunnetuimpia siirtymäriittejä ovat puberteettiin liittyvät riitit, mutta myös esimerkiksi syntymään, häihin ja kuolemaan liittyy siirtymäriittejä. Syntymässä lapsi ei ole olemassa, muuta kuin fyysisesti, kunnes yhteisö ottaa hänet jäsenekseen riittien kautta. Riitin seurauksena lapsi liitetään eläväksi osaksi yhteisöään. Kuolemassa on kyse taas fyysisen sielun ja ruumiin eroamisen lisäksi ontologisesta ja yhteiskunnallisesta siirtymästä.
Siirtymäriittien voidaan nähdä olevan yrityksiä käsitellä ihmiselämään kuuluvia välttämättömiä muutoksia. Yksilölle yhteisössä toteutettu siirtymäriitti tarjoaa eräällä tavalla oven vanhasta olemistavasta uuteen.
Syntymään ja kuolemaan liittyen siirtymä on käsitetty kansan ja kirkon piirissä hieman eri tavoin. Syntymä on ollut kansalle siirtymä tuonilmaisesta tämänilmaiseen. Kirkon opetuksen mukaan näin ei kuitenkaan ole, vaan ihminen sinänsä konkretisoituu syntymässä. Hän ei ole olemassa missään ennen syntymäänsä. Käsitys kuolemasta siirtymänä sen sijaan on yhtenevämpi. Sekä kansan että kirkon käsityksessä ihminen siirtyy kuolemassa tämänilmaisesta tuonilmaiseen. Perinteentutkimuksessa ja kulttuurintutkimuksessa kuolemaan liittyvät riitit on usein niputettu omaksi kokonaisuudekseen ja niitä on kutsuttu kuolemariiteiksi. Tässä yhteydessä on mielekkäämpää puhua nimenomaan siirtymäriiteistä, sillä kuolemaan liittyvän siirtymän korostaminen on keskeistä sekä kansan että kirkon kuolemakäsityksissä.
Rituaalit, joiden voidaan nähdä olevan dikotomioita, joissa ovat vastakkain Jumala ja ihminen, ideaali ja todellinen, ovat kuitenkin yhdistäviä tekijöitä ja linkkejä näiden kahden vastakkaisina pidetyn elementin välillä.
Riittien konteksti
Riittien kontekstin voidaan katsoa olleen keskeinen niiden merkitykselle ja toteutukselle. Minkälaisessa yhteisössä ja kulttuurillisen taustan vallitessa Raja-Karjalan riitit toteutettiin?
Raja-Karjala on ollut idän ja lännen välisenä taistelukenttänä vuosituhansien ajan. Idässä sitä on ollut vastassa venäjänkielinen slaavilainen, noin 1000-luvulta lähtien ortodoksinen Venäjä ja lännessä suomen- ja ruotsinkielinen, noin 1100-1200-luvuilta lähtien roomalaiskatolinen ja noin 1500-luvulta lähtien luterilainen Ruotsi ja sittemmin Suomi. Raja-Karjalan karjalankielinen väestö oli vuoroin kummankin kulttuuripiirin muokattavana. 1600-luvulle saakka Raja-Karjalan väestö oli lähes kokonaan ortodoksisen kirkon alaisuudessa, mutta muun muassa teollisuuden ja kaupungistumisen myötä luterilaisen kirkon vaikutteet levisivät myös Karjalan eri kolkkiin.
Karjalaisten elämässä näkyivät vahvasti myös esikristilliset vaikutteet ja karjalaisille ominaiset riitit määriteltiin usein kuuluvaksi kansanuskoon. Niitten ei nähty kuuluvan sinänsä kristilliseen traditioon, vaikkakin niille keksittiin kristillisiä syitä.
Laura Starkin mukaan kansanusko käsite hänen tutkimuksessaan tarkoittaa uskonnollisia käytäntöjä ja uskomuksia esimoderneilla ja varhaismoderneilla pienviljelyalueilla. Hänen määrityksensä kansauskosta pitää sisällään kaksi tärkeää elementtiä. Ensinnäkin uskonnolliset käytännöt ovat pyhiä sen yhteisön mukaan, jossa ne toteutetaan, ei välttämättä minkään uskonnollisen organisaation mukaan. Toiseksi kansanuskon mukaan ihminen ja pyhät olennot ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa.
Stark näkee kansanuskon syntyneen kansanperinteiden ja ortodoksisen kirkon kanssa vuosisatojen ajan käydyn dialogin tuloksena. Kirkko antoi paikallisille yhteisöille tilaa ja vapauden tulkita ja soveltaa kristillisiä opetuksia sen mukaan, miten ne parhaiten soveltuivat karjalaisten tarpeisiin. Stark kuitenkin muistuttaa, ettei tämä järjestelmä edustanut kansanuskonnon turmelemaa kristillisyyttä tai lukutaidottoman maalaisväestön väärintulkintaa kristillisyydestä. Se oli pikemminkin funktionaalinen systeemi, josta omaksuttiin käyttökelpoisimman elementit ja muodostettiin niistä sopiva kokonaisuus.
Yleiskarjalaisia riittejä tutkittaessa on otettava huomioon myös vanhauskoisten eli starovierojen vaikutus riittien toteutukseen. Erityisen paljon vanhauskoisuus on vaikuttanut Vienassa ja Aunuksessa, mutta rajan ollessa avoin on syytä olettaa, että vanhauskoisuuden vaikutus on näkynyt myös Raja-Karjalassa. Vanhauskoisuus on saanut alkunsa 1600-luvulla Venäjän kirkon liturgisista uudistuksista ja niiden vastustamisesta. Vanhauskoiset eivät hyväksyneet liturgisia uudistuksia. He pitivät Venäjän ortodoksista kirkkoa antikristuksena ja uskoivat maailmanlopun olevan lähellä. Venäjän ortodoksinen kirkko tsaarivallan avustamana määräsi vanhauskoiset luopumaan uskostaan kuolemanrangaistuksen uhalla. Vanhauskoiset pitivät kuitenkin kiinni uskostaan ja mieluummin polttivat itsensä, kuin antautuivat valtiovallan edustajille.
Vanhauskoiset pakenivat vainoja Karjalan korpiin ja vanhauskoisia luostareita tiedetään olleen Itä-Suomessa saakka. Valtiovallan vastustaminen takasi talonpoikien lojaaliuden vanhauskoisille ja tämä on mahdollisesti vaikuttanut myös siihen, että vanhauskoisuus levisi niinkin laajalle Karjalassa ja Itä-Suomessa.
Karjalaisten vanhauskoisuutta on kuitenkin luonnehdittu pintapuoliseksi. Vanhauskoisuuteen kuulunut laaja rituaalisuus eli karjalaisten starovierojen elämässä, mutta heillä ei välttämättä ollut käsitystä siitä mistä rituaalit juonsivat juurensa.
Vanhauskoisten uskonnollisuutta on luonnehdittu ritualistiseksi. Uskonnollisuus ilmeni muun muassa syvällisenä rukouselämänä, osallistumisena kirkollisiin menoihin, ikonien kunnioittamisena ja myös ahkerana ristinmerkkien tekemisenä. Pyhät toimitukset muodostuivat vanhauskoisille olennaiseksi osaksi uskonnollista elämää. Vanhauskoisuuteen liittyi myös kielikysymys. Monet karjalan ortodoksit pitivät suomen kieltä sopimattomana ja vanhauskoisuuden on koettu olevan myös eräänlainen vastaveto kansankieliselle jumalanpalvelukselle. Tupakointi ja alkoholi käyttö olivat kiellettyjä. Mitään soittimia tai kovaäänistä puhetta ei pidetty hyvänä. Kansanlaulujen laulamistakin pidettiin epäsopivana. Perinteiden säilyttämisen kannalta vanhauskoisuuden vaikutus on ollut ristiriitainen. Toisaalta vanhauskoiset noudattivat tarkasti omia tapojaan ja suhtautuivat epäillen kaikkeen uuteen, toisaalta he kokivat kaiken maallisen perinteen esittämisen syntinä.
