Syntymä, matka tämänilmaiseen
Syntymällä tarkoitetaan yleensä fyysistä syntymää. Syntymällä voidaan tarkoittaa myös henkistä, spirituaalista syntymää joka ei ole kiinni ihmisen iästä. Raja-Karjalan siirtymäriitteihin liittyen syntymällä kuitenkin tarkoitetaan tässä tutkielmassa ihmisen fyysistä syntymää, sen määrityksiä, asenteita ja siihen kuuluneita uskomuksia.
Karjalassa lapsetonta naista ei arvostettu. Siitäkin syystä syntymä ja siihen liittyvät tapahtumat ovat olleet naiselle hyvin tärkeitä. Vienan Karjalassa lapsetonta naista on kutsuttu martahaks. Sana tulee marras-nimisestä kalasta, jolla ei ole kutua eikä maitia. Toisaalta sanottiin, että Jumala on antanut hyvän osan sille naiselle, jolla ei ole paljon lapsia.
Pariskunta joka ei saanut lapsia turvautui erilaisiin taikoihin ja loitsuihin tilanteen korjaamiseksi. Välillä turvauduttiin myös tuonpuoleisissa olevien sukulaisten apuun ja pyydettiin kalmistolla tai ihan vain kotona esirukoilemaan asian korjautumiseksi.
"Toattoseni Tuonelasta,
moamoseni moaemästä,
kaikki suuri sukukunta,
helie heimokunta,
yheksästä polvesta yhdeksäh polveh,
muistetut ta i muistamattomat,
tijetyt ta i tietämättömät,
kaikki milma auttoat ta armastoat,
kun miula mieli loatiu lapsie."
Karjalaisiin kirkollisiin riitteihin ja niiden toteuttamiseen on vaikuttanut suuressa määrin pappien määrä ja heidän paikalle saatavuutensa. Usein maallikko toimitti kirkollisenkin toimituksen ja pappi paikalle saapuessaan vahvisti sen. Kirkollisesti katsottuna tärkeät toimitukset kuten kaste, vihkiminen ja hautaus toimitettiin vain silloin kun kylään saatiin pappi. Tästä syystä ne eivät näytelleet kansan elämässä kovinkaan merkittävää roolia. Lapsen kastamista pidettiin kyllä merkittävänä ja tarpeellisena, mutta riitin toimitti yleensä synnytyksessäkin avustajana ollut henkilö.
Ortodoksinen käsitys syntymästä ja siihen liittyvistä riiteistä
Aleksander Schmemann esittää ortodoksisen kirkon syntymään liittyviin riitteihin kuuluvan rukoukset ensimmäinen päivä syntymän jälkeen, lapsen nimeäminen, joka yleensä tapahtuu kahdeksantena päivänä syntymästä ja niin sanotun lapsen ja äidin kirkottamisen. Nämä eivät ole kuitenkaan suoraan kasteeseen liitännäisiä riittejä. Kirkon keskeisin, tänä päivänä niin fyysiseen kuin henkiseenkin, syntymään liittyvä riitti on kaste ja siihen liittyen mirhalla voitelu. Hätäkaste on erillinen toimituksensa ja sen toimitustavat ja niiden toteuttajat eroavat normaalista kasteesta.
Syntymään ja sen synnittömyyteen tai synnillisyyteen on liittynyt monenlaisia painotuksia. Syntymä on nähty sinänsä synnillisenä aktina, mutta sitä on pidetty myös Raamatun sanan todeksi tekemisenä. Syntymän synnillisyyden problematiikka ei välttämättä liity niinkään itse syntymään, vaan ihmisen seksuaalisuuteen ja sen ilmaisemiseen.
Merry E. Wiesner sivuaa teoksessaan Women and Gender in Early Modern Europe Venäjän oloja ja naisen asemaa. Hänen mukaansa Venäjällä seksuaalisuuteen ja sitä kautta synnytykseen liittyvät asiat olivat tabuja ja niihin suhtauduttiin negatiivisemmin mitä muualla Euroopassa. Hänen mukaansa slaavit pitivät seksuaalisuutta paholaisen tuotteena, joka ei alun pitäen kuulunut Jumalan suunnitelmiin. Jopa aviopuolisoiden seksuaalista kanssakäymistä pidettiin syntinä. Tämä johti useisiin ihmeellisinä pidettyihin neitseellisiin syntymiin. Wiesnerin mukaan ortodoksisten slaavien keskuudessa eli paikallisia uskomuksia liittyen Jeesuksen syntymään. Uskottiin, että Jeesus oli syntynyt äitinsä korvasta, sillä normaalilla tavalla tapahtunutta syntymää pidettiin syntinä.
Mikäli Wiesnerin esittämä näkemys naisen asemasta Venäjällä pitää paikkansa, ja on lähtöisin kirkon asenteesta, voidaan pohtia onko se vaikuttanut ratkaisevalla tavalla myös Raja-Karjalan ortodoksien asenteisiin ja elämään. Eräs haastatelluista kertoi Salmin syntymään liittyvistä käytännöistä, että naisen tuli synnyttää saunassa, navetassa tai jopa kylmässä aitassa mieluummin kuin sisällä talossa. Kun tiedustelin miksi äiti ei voinut synnyttää sisällä tai miksi syntymä ajatusta kartettiin, hän kertoi johtuvat sen siitä, että synnyttämistä pidettiin syntinä, vaikka raskaus olisi tapahtunutkin avioliiton sisällä. Tämä oli kuitenkin ainoa haastatelluista, joka koki syntymän syntinä.
Seuraavassa käsitellään neljää syntymään liittyvää tapahtumaa, jotka näyttävät muodostuneen Raja-Karjalassa keskeisiksi.
Fyysinen syntymä
Syntymään liittyviä kertomuksia löytyy kirjallisuudesta varsin vähän. Myöskään syntymään liittyvän rajakarjalaisen perinteen muistajia ei ole kovinkaan paljoa elossa. Aune Kalkkisen toimittama teos Tälleh siel elettih pitää sisällään Aleksanteri Saralan tallentamaa muistitietoutta Suistamon pitäjän Koiton kylästä. Teoksessa kerrotaan kyseisen kylän kansanperinteestä spekuloimatta tapojen syitä syvemmälle. Teoksen alussa kuitenkin mainitaan, että Suistamon Koitossa, toimittajan mukaan, elivät vanhat tavat sekä taikausko, ja ne vaikuttivat kyläläisten jokapäiväiseen elämään. Tallentaja Aleksanteri Sarala oli ortodoksi, ja hänen isänsä oli kanttori Aleksei Solntsev. Perhe oli asunut ja saanut vaikutteina myös Impilahden Kitelästä, jossa se oli asunut 1900-luvun alussa.
Sarala tallentamissa tiedoissa on myös syntymään liittyviä käytäntöjä. Suistamolla raskaana oleva nainen joutui noudattamaan monenlaisia tabuja raskauden aikana. Hän ei saanut vierailla kuolevan luona, sillä jos niin teki lapsesta tuli tainnehtija . Raskaana oleva nainen ei myöskään saanut tappaa käärmettä eikä olla läsnä kotieläintä teurastettaessa. Jos äiti sattui potkaisemaan sikaa sanottiin, että lapselle tulee sianselgä . Äidin käyttäytyminen, ja jopa käytännön askareet saattoivat vaikuttaa lapsen luonteeseen. Mikäli äiti pyyhki lattiavastalla tuvanpenkkejä sanottiin tyttölapsesta tulevan huora. Raskaana olevan naisen tuli varoa myös lukuisia muita asioita kuten syömästä tiettyjä ruokia tai juomaan vääränlaisesta astiasta. Suistamolla raskaana olevasta naisesta sanottiin: "Maukussah ku kevät kiiškoi." .
Uskottiin, että paholainen saattoi vaihtaa lapsen äidin vatsassa, viedä hyvän pois ja tuoda pahan tilalle. Jotta paha ei vaihtaisi lasta, äidin piti välttää selällään makaamista eikä hän saanut koskaan nukkua ilman vyötä. Aikaisimpina vuosina vaihokkaita oli enemmän. Paha saattoi vaihtaa lapsen vielä syntymän jälkeenkin, mutta kun lapselle kasvoi hampaat hän tunsi ja tiesi tämän elämän eli tämän ilmazen, ei ollut pelkoa enää siitä, että paha veisi lasta. Kun syntymän hetki tuli kutsuttiin buabo eli talon vanha emäntä apuun. Häntä kutsuttiin paikka paikoin nimityksellä nababuabo. Mikäli talossa ei ollut vanhaa emäntää kävi joku muukin vanhempi nainen avustajaksi. Vielä 1930-luvulla naiset turvautuivat ensisijassa buabon apuun. Paikkakunnalla oli myös virallinen kätilö, jota kutsuttiin kädiläksi, mutta hänen apuaan ei koettu tarvittavan. Synnytystä helpotettiin avaamalla palmikot, ja jos sekään ei auttanut, synnyttäjä repäisi paitansa rintamuksen auki. Synnytyksen piti tapahtua salassa, sillä uskottiin, että mikäli sivulliset saavat tietää synnytys kestäisi pitkään. Lapsen synnyttyä napanuora sidottiin äidin hiuksilla tai pellavalangalla lapsen vartalon luota yhdestä kohtaa ja napanuora leikattiin keritsimillä noin etusormen parin nivelen pituinen tynkä. Vastasyntynyt kiedottiin riepuihin, joista ensimmäinen oli revitty isän paidasta. Synnytystiloille synnyttäneelle äidille tuotiin kivi, jota hänen piti lujasti purra ja vielä haukata leipäpalasta, jolle oli siroteltu runsaasti suolaa. Tämä suojasi häntä taudeilta. Synnyttäjälle annettiin vielä viinaa ja buabo pyöräytti kolme kertaa keritsimiä lapsen ympäri ja luki:
"Kun rauda luja,
teräs vahva,
miun vara´n vie vahvemmat"
Sitten synnyttäjä sai nousta sijoiltaan.
Kirkon ensimmäinen syntymään liittyvä riitti on ensimmäisen päivän rukoukset. Riitti koostuu kolmesta rukouksesta jotka ovat suunnattu enimmäkseen äidille. Rukouksissa pyydetään anteeksi syntejä, joiksi myös kuvataan synnytys ja synnytetty.
Pyhien toimitusten kirjassa, Euhologionissa, ensimmäistä rukousta kutsutaan nimellä "Rukous lapsivuoteessa olevan äidin puolesta". Rukous toimitetaan samana päivänä kun lapsi on syntynyt. Rukouksessa pyydetään, että Jumala parantaa synnyttäneen naisen ja varjelee sekä häntä että vastasyntynyttä lasta. Rukouksessa pyydetään Jumalaa, että hän suojaisi äitiä kaikelta pahalta ja, että Jumala puhdistaisi hänet "tahraisuudesta ja paranna vaivoista ja anna voimaa ja terveyttä hänen sielulleen ja ruumiilleen." Liittyykö rukouksen tahraisuus naisen fyysiseen tahraisuuteen, jonka kenties on nähty olevan merkki, myös moraalisesta tahraisuudesta? Rukouksessa pyydetään edelleen, että Jumala antaisi anteeksi, sillä
"--Herra meidän Jumalamme, joka meidän syntisten pelastuksen tähden katsoit hyväksi tulla alas taivaista ja syntyä pyhästä Jumalansynnyttäjästä, ainaisesta Neitseestä Mariasta, ja joka tunnet ihmisluonnon heikkouden, armosi suuruudessa anna anteeksi tänään synnyttäneelle palvelijallesi (nimi), sillä Sinä, Herra olet sanonut: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää sen palvelijat alamaiseksi. --"
Aleksander Schmemann muistuttaa, etteivät synnytys ja seksuaalisuus oikein ymmärrettynä ole paha asia. Kyky lisääntyä on suurimpia Jumalan antamia lahjoja. Schmemann kritisoi kuitenkin toisen ääripään, ns. vapaan seksin käsitystä, jossa seksi luonnollisuudessaan nähdään sinänsä hyvänä ja puhtaana. Seksuaalisuus on Schmemannin mukaan rakkautta, eikä se saa tai voi olla muun kuin rakkauden osoitus.
Syntymän hetki ilmoitettiin ainakin Salmissa naapureille ja ohikulkijoille laittamalla valkeat liinat ikkunan eteen merkiksi siitä, että talossa on rozentsu nainen.
Ens kyly
Karjalassa omaksi merkittäväksi syntymän jälkeiseksi rituaaliksi näyttää muodostuvan myös lapsen ensimmäinen saunassa käynti syntymän jälkeen eli "ens kyly". Mikäli synnytys oli tapahtunut saunassa, buabo kylvetti lasta heti pienellä vastalla, ja samaa pesuvettä käytettiin kolmena seuraavana saunomiskertana. Mikäli synnytys oli tapahtunut muualla kuin saunassa buabo luki lapsen kanssa synnytyspaikasta ulos astuessaan seuraavaa värssyä:
"Terveh suvel,
terveh pohjazel.
tuulen lapsi,
ahavan lapsi,
kaiken ilman lapsi"
Buabon perässä saunalle asteli äiti, joko toisen henkilön tukemana tai yksin šiismaan tukeutuen. Ensimmäisenä buabo otti alastoman lapsen käsiinsä ja vieritteli häntä pitkin saunan lauteita, jotta lapsesta tulisi terve. Vasta tämän jälkeen lasta ryhdyttiin puhdistamaan. Puiseen pyttyyn kaadettiin vettä ja sen sekaan laitettiin vähän suolaa, jauhoja, eläviä hobiada ja hopearaha. Kuningahan nimeh tuli lapsesta kuuluisampi. Sitten buabo nosti lapsen selkään kädellään vettä ja sanoi:
"Piigua peräkkähäks
miestä hardeikkahaks."
Jälkeisillä on monissa kulttuureissa uskottu olevan taikavoimaa, myös Karjalassa. Suistamolla ne otettiin talteen ja säilytettiin kuivattuina ja puhtaaseen vaatteeseen käärittynä. Niitä käytettiin moneen tarkoitukseen, usein parantamiseen. 1930-luvulla jälkeisiä ei enää kuivattu, sillä uskottiin, että niiden kuivaaminen kuivattaa myös äidin. Ne haudattiin saunan laen multiin.
Salmin Lunkulansaarella luettiin seuraavaa loitsua joka kerta kun lasta kylvetettiin syntymää seuranneiden kuuden viikon aikana:
"Kotkoil on kovat kobrat,
Minul on viel kovembat,
haukun haarat luojat,
hävitän hävittäjät,
kovotan kavottajat
toitsi tulemattomakse,
nahkan alle kuulumatomakse,
suudelukset, silmälykset,
pahoin akkain ajatukset,
kun kinttuloin kirot,
pardusuuloin paukehet,
jouhisuuloin joukehet,
mustuen muzikkoin muhkehet."
Salmin Mantsinsaarella on luettu seuraavaa loitsua lapsen kylvettämisen yhteydessä.
"A Hospodi Iisus Kristos!
Anna Oigie Hengie oigie miäry
minun sanoin sanottuu, minun käzien käydyy.
Kus Tšakko tulit, sinne Tšakko mene.
Izändilles ildazekse, emändilles murginakse
läbi augieloin aholoin, lagieloin peldoloin.
Sie sinul roih piättömiä kalua, luuttomua lihua
Anna nämmien sanoin sanottuu,
tämän kylyn kylvettyy,
Oigie Hengie oigie miäry.
Kotkoil on kovat kobrat,
minun kobrat vie kovembat!
A Hospodi Iisus Kristos!
Tämän kylvetusloitsun on muistanut vielä evakkossa ollessaan Anastasia Peiponen. Se on ollut Mantsinsaarella yleisesti käytössä, sillä siitä kerrotaan myös Laatokan Mantsi -teoksessa.
Kolmen yön päästä synnytyksestä synnyttäjä palkitsi buabon pesemällä tämän kädet. Pesuvesi oli joko haaleaa tai kylmää ja siihen laitettiin sekaan hyppysellinen suolaa ja jauhoja. Kädet pestiin kyynärpäitä myöten. Lopuksi kädet kuivattiin hyvällä pyyheliinalla ja pyyheliina annettiin buabolle. Synnyttäjä kumarsi buabolle syvään ja sanoi "Prosti minuo da anna andeiksi" ja antoi buabolle leivän ja pienen kupin suolaa. Lisäksi kukin antoi buabolle varakkuutensa mukaan joko paita- tai leninkikankaan.
Uuden ihmisen muistamiseen kuuluivat oleellisesti myös varbaizet eli varpajaiset, joissa tarjottiin tupaan sattumoisin tulleelle vieraalle tai tutulle kahvit ja isäntä saattoi hyville tutuille tarjota viinaryypynkin. Varpajaiset juotiin myös talon hevosen saatua varsan.
Karjalassa vietettiin myös rotinoita eli rod´inoita synnytystä seuranneina päivinä. Kylän ja suvun naiset toivat äidille kuka mitäkin ruokaa ja asettivat lapsen rinnan päälle rahaa tai jonkin vaatekappaleen. Onnitteluina sanottiin: "Hospodi b´lahoslovi, anna Hospodi ´rauhua, tervehyttä da onnie !
Äidin peseminen on ollut myös tärkeää ja siihen on liittynyt uskomuksia. Salmin Lunkulansaarella toteutettiin erilaisia äitiä suojaavia toimenpiteitä. Jotta taudin nenä ei tarttuisi, tuli äidin panna siižmu käteen kylpyyn mentäessä. Näin tehtiin kolmessa kylvyssä syntymän jälkeen. Samaten ja samasta syystä pidettiin vasemmassa kädessä keritsimiä kolmessa kylvyssä. Sen ajan kun synnyttänyt nainen oli rožentsu (ei kirkotettu) kynnyksellä pidettiin kiveä. Synnytyksen aikana tuli pitää oven yläpuolella kääntöveistä tai viikatetta. Keritsimillä katkaistua napanuoraa pidettiin lapsen kätkyessä niin kauan kuin lapsi sitä käytti. Jälkeiset (jäljelliset) pantiin riepuun ja haudattiin karsinan lattian alle, jotta koira ei saisi niitä suuhunsa. Lapsen pesuveteen piti lisätä hopearaha, mikäli haluttiin, että lapsi saa kauniit kasvot. Tässä vedessä lapsi pestiin kolme kertaa.
Nimenanto, kaste ja mirhalla voitelu
Yleisen oletuksen vastaisesti varsinainen lapsen nimeäminen ei kuulu kasteen sakramenttiin, vaan se on oma, erillinen toimitus. Euhologioniossa kerrotaan, että kahdeksan päivän ikäisenä pienokainen tuodaan kirkon etuhuoneeseen, jossa pappi ottaa hänet vastaan. Toimitus on viralliselta nimeltään "Lapselle kahdeksantena päivänä nimeä annettaessa". Kyseessä on hyvin lyhyt toimitus, jossa alkusiunauksen lisäksi luetaan vain päivän tai temppelin tropari, varsinainen nimenantoon liittyvä rukous ja päätössiunaus.
Yleisin ja tunnetuin kristillisessä perinteessä syntymään liittyneistä riiteistä on kuitenkin kaste. Karjalassa toteutetuissa kasteen sakramenteissa nivoutuvat yhteen kristinuskon - ja kansanperinteen käsitykset.
Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kaste toimitettiin osana pääsiäisen kokoöistä jumalanpalvelusta. Pääsiäisen liturgia on alun perin kasteliturgia, Aleksander Schmemann muistuttaa ja korostaa pääsiäisen olevan ilon juhlana myös kasteen juhla ja kasteen olevan pääsiäisen sakramentti. Kaste on luonteeltaan seurakunnan yhteinen juhla, ei yksityinen tilaisuus. Kastetoimitukseen nivoutuu monia erillisiä riittejä.
Useiden vuosisatojen ajan kirkko on toimittanut lapsikastetta. Kuitenkin varhaiskirkon aikana, jolloin nykyisen kasteen liturgiset tekstit on luotu, enemmistö kastetuista oli aikuisia. Tämä on parhaiten nähtävissä kasteeseen valmistumisessa annettavissa ohjeistuksissa. Varhaiskirkon aikaan, kastettavien ollessa aikuisia, kirkkoon otettavia kutsuttiin katekumeeneiksi. Kasteeseen valmistautuminen oli moniulotteista ja kirkko vaati katekumeeneilta erityistä valmistautumista kastetta varten, muun muassa järjestämällä erityisiä riittejä, joihin kuului eksorkismi, rukouksia ja pyhien kirjoitusten selitystä. Kasteeseen valmistautuminen on Schmemannin mukaan olennainen osa kasteen sakramenttia.
Kasteen sakramenttia toimittaessa pappi on pukeutuneena valkoiseen feloniin (kuten myös hautausta toimittaessa). Valkea on ylösnousemuksen väri.
Kaste on siis pääsiäisen sakramentti ja pääsiäinen tarkoittaa läpipääsemistä tai eteenpäin menemistä. Tämä eräänlainen eteenpäin meneminen alkaa valmistautumisriiteillä ja tekee niistä sakramentin todellisen alun ja löytää varsinaisen merkityksensä veden ja hengen mysteeriossa.
Euhologionissa mainitaan "Rukoukset pyhän kasteen edellä". Kun kaikki valmistavat toimenpiteet on suoritettu, kastettava lapsi riisutaan ja kummi tuo lapsen sopivasti suojattuna papin eteen. Pappi tekee ensin ristinmerkin lapsen otsaan ja rintaan ja lausuu sitten nimenantamisrukoukset, mikäli nimenantaminen on toimittamatta. Sitten hän laskee kätensä lapsen pään päälle ja lukee rukouksen. Tämän jälkeen hän lukee eksorkismin ja konkretisoi tämän puhaltamalla kolmesti kastettavaa kohti ja siunaamalla tämän ristinmerkillä, joka tehdään otsaan, suun kohdalle ja rintaan. Hän lukee rukouksen, jossa pyydetään Jumalaa karkottamaan kastettavasta paha ja saastainen henki. Rukouksiin kasteen edellä kuuluvat myös kummin lupaukset lapsen puolesta sekä uskonnontunnustuksen lukeminen.
Kasteen sakramentti aloitetaan siunauksella: "Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen!" Tätä seuraa suuri ektenia ja kaksi rukousta.
Seuraavaksi pappi siunaa veden. Hän sanoo kolme kertaa "Sinä itse, ihmisiä rakastava kuningas, ole nytkin läsnä Pyhän Henkesi laskeutumisen kautta ja pyhitä tämä vesi", lukee rukouksen ja tekee veteen kolmesti ristinmerkin samalla siihen puhaltaen ja lausuu kolmesti: "Musertukoot kalliit ristisi merkin alle kaikki vastustavat voimat".
Kun vesi on siunattu, se voidellaan öljyllä. Myös öljyyn liittyy vahvaa, vanhaa, uskonnollista symboliikkaa. Öljyllä on parantava vaikutus ja sitä on käytetty lääkkeenä. Pappi lukee rukoukset ja tekee öljyllä kolme ristin merkkiä veteen. Tämän jälkeen hän lukee muutaman rukouksen ja voitelee lapsen tekemällä ristinmerkin öljyllä tämän otsaan, rintaan, selkään, korviin, käsiin ja jalkoihin. Pappi nostaa lapsen ylös, pitelee (lapsikasteessa) kastettavaa käsien alta, katsoo itään ja sanoo "Kastetaan jumalanpalveluja - nimi - Isän - Amen - Pojan - Amen - ja Pyhän hengen nimeen - Amen -." upottaen lapsen joka kerta veteen. Kasteen jälkeen lapselle puetaan valkea kastepuku.
Vettä pidetään yhtenä vanhimmista uskonnollisista symboleista. Kristillisestä näkökulmasta löytyy kolme tärkeää ulottuvuutta. Ensimmäinen on kosminen, elämää ei olisi ilman vettä. Vesi symboloi tuhoa ja kuolemaa. Vesi on lisäksi puhtauden symboli, se pesee pois lian ja synnin. Sama aine symboloi siis elämää ja on elämän tuoja, ja myös sen viejä. Se on myös puhdistaja ja uuden mahdollisuuden luoja.
Kristuksen kaste Jordanissa oli ensimmäinen Pyhän Kolminaisuuden esiintulo maailmassa ja Pyhän Kolminaisuuden manifestaatio. Kaste ei ole vaan papin ja kastettavan välinen toimitus, vaan siihen osallistuu koko seurakunta ja maailma. Kaste ei ole mikään maaginen toiminto, joka lisäisi joitain yliluonnollisia voimia meihin, vaan se on sinänsä ikuisen elämän alku. Vesi, johon kirkkoon tuleva kastetaan, on Kristuksen kuolema. Näin ollen voidaan sanoa, että ihminen kasteessa kastetaan kuolemaan, Kristuksen ristikuolemaan, mutta sen kautta myös ikuiseen elämään ja Kristuksen ylösnousemukseen.
Varhaiskristillisenä aikana kaste toimitettiin kirkosta erillään olevassa rakennuksessa ja kastettu siirtyi kasteen jälkeen papiston kanssa osallistumaan pääsiäisyön ehtoolliseen.
Ortodoksinen kirkko opettaa myös hengen kasteesta, joka eroaa kasteen sakramentista konkreettisesti. Pyhä Simeon Uusi Teologin mukaan Hengen kaste on yksi täydellisyyteen pyrkivän kristityn ylevistä hengellisistä tiloista. Hän erottaa Hengen kasteen sakramentaalisesta kasteesta. Hän ei kiistä sitä että sakramentaalinen kaste olisi välttämätön pelastuksen kannalta. Sakramentaalinen kaste määrää kristityn ikään kuin ennalta pelastumaan ja takaa hänelle pelastuksen. Kasteen pelastava voima pohjautuu Pyhään kolminaisuuteen. Kasteen ja Pyhän Hengen voiman kautta meistä tulee Kristuksen kaltaisia. Kasteessa kastettava syntyy uudelleen veden ja hengen voimasta. Kaste ei kuitenkaan voi yksin johdattaa kristittyä elämän täydellisyyteen. Tärkeää on usko Pyhään Kolminaisuuteen ja Kristuksen jumaluuteen. Kristityn on vakaasti haluttava elää uutta elämää. Simeon käyttää uudesta syntymästä nimitystä Pyhän hengen kaste. Hän kutsuu tätä myös Jumalan näkemiseksi. Syntymällä hän tarkoittaa tässä yhteydessä sitä muutosta, joka ihmisessä tapahtuu. Ihminen ikään kuin syntyy uudelleen, elämään uutta elämää. Hengen kaste, jota kutsutaan myös toiseksi puhdistumiseksi, tarkoittaa sitä että tällöin ihminen tietoisesti saa Hengen armon, kun taas sakramentaalisessa kasteessa lapsi on yleensä niin pieni, ettei hän tiedosta tapahtuvaa.
Hengelliseen kasteeseen valmistaudutaan katumuskilvoittelulla. Simeonin mukaan he, jotka ovat lapsina saaneet kasteen, mutta ovat eläneet elämänsä kelvotonta elämää, joutuvat tuomiolle. Lapsikasteessa kastettava saa syntinsä anteeksi vain osaksi, ennen kastetta tehdyt synnit, muttei elämänsä aikana kertyneitä. Lapsikaste ilman myöhempää Hengen kastetta, on Simeonin mukaan epätäydellinen. Lapsi kyllä vastaanottaa Hengen jo ensimmäisessä kasteessa, mutta täydelliseksi kaste tulee tiedostetun Hengen vastaanottamisen kautta. Simeonin mukaan kyyneleet ovat merkki aidosta kasteesta ja Hengen vastaanottamisesta. Sakramentaalisessa kasteessa vesi kuvaa kyyneleitä ja mirhanvoitelu kuvaa mielen mirhaa, henkeä. Toisella kerralla ei symboleja Simeonin mukaan tarvita, vaan kaikki on todellisuutta. Näiden kahden kasteen ero on kuin kuvalla ja todellisuudella. Simeon Uusi Teologin mukaan ne, jotka eivät koskaan uutta kastetta tule kokemaan, eivät ymmärrä sitä voimaa, mitä siihen sisältyy. Hänen mukaansa kastettu ei voi kantaa Kristuksen viittaa, johon hänet on ensimmäisessä kasteessa puettu, jollei kastettu tiedä itse viittaa kantavansa. Simeonille eukaristia on tiiviissä yhteydessä Hengen kasteeseen ja Hengen kaste on tietoisesti mystinen tapahtuma ja jokaiselle yksilölle henkilökohtainen tapahtuma.
Kasteen jälkeen toimitetaan mirhalla voitelu. Schmemann luonnehtii mirhalla voitelua eräänlaisen sinetin sulkemiseksi ja kutsuu sitä nimellä Pyhän Hengen sakramentti. Nimitys viittaa jo Vanhassa testamentissa mainittuun voiteluun, voideltuun eli voitelun kautta valittuun. Myös Kristus oli voideltu. Mirhalla voitelulla ei näytä olleen suurta roolia Raja-Karjalan kastekäytännöissä. Tähän on voinut vaikuttaa se, että lapsia kastettiin usein monta kerrallaan, samaan veteen. Voi siis olla, ettei pappi ollut kunnolla toimittanut mirhalla voitelun sakramenttia kasteen yhteydessä.
Euhologionissa mirhalla voitelua kutsutaan nimellä "Pyhällä mirhalla voitelun mysteerio". Sen mukaan lapsen pukemisen jälkeen pappi lausuu kaksi rukousta ja voitelee sitten kastetun pyhällä mirhavoiteella tehden ristinmerkin öljyllä otsalle, silmille, sieraimille, suulle, molemmin korville, rinnalle, käsille ja jaloille. Joka kerta hän lausuu "Pyhän Hengen sinetti. Amen." Joissain tapauksissa kummi lausuu papin siijasta sanan Amen. Tämän jälkeen pappi ja kummi kiertävät pienokaisen kanssa kasteasian kolme kertaa. Pappi lukee kaksi rukousta ja ektenian, jota seuraa loppusiunaus. Varhaiskristillisenä aikana oli käytössä myös peseytymisriitti. Kahdeksan päivää kasteen jälkeen vasta kastettu tuotiin takaisin kirkkoon pestäväksi, jotta hän olisi valmis jatkamaan matkaansa Kristuksen todistajana.
Euhologionin mukaan pienokainen tuodaan kahdeksantena päivänä kirkkoon ns. pesua varten. Pappi irrottaa hänen kääreensä ja vyönsä ja lukee kaksi rukousta. Kreikkalaisen käsikirjan mukaan nämä rukoukset voidaan lukea jo kasteen jälkeen.
Haastatellut eivät maininneet Karjalassa toteutetun pesua kahdeksan päivää kasteen jälkeen. Onko tällä riitillä kuitenkin voinut olla vaikutusta Karjalassa vallinneeseen tapaan, jossa tuore äiti pesi nababuabon kädet? Vaikka kyse ei olisikaan samasta riitistä, on kummassakin nähtävissä sama elementti: puhtaaksi peseminen. Tässä varhaiskirkon riitissä pestiin puhtaaksi kastettu lapsi ja Karjalassa pestiin puhtaaksi nababuabon kädet kiitoksena vaivannäöstä. Kenties nababuabon käsien pesuun on liittynyt myös ajattelua rituaalisesta likaisuudesta, joka synnytyksessä oli läsnä. Toimituksella pestiin myös rituaalinen lika pois.
Viimeiseksi kasteeseen liittyväksi riitiksi mainitaan tonsuuri eli hiusten leikkaaminen, joka Schmemannin mukaan osoittaa tottelevaisuutta ja uhrautuvaisuutta. Schmemann kutsuukin riittiä nimellä "mystery of hair". Hän kutsuu riittiä mysteerioksi, mutta ei viittaa tarkemmin siihen, onko kyseessä hänen mukaansa varsinainen sakramentti. Hän muistuttaa, ettei hiusten leikkaaminen liity vain uuden seurakuntalaisen kastamiseen, vaan myös pappeuden sakramenttiin ja munkiksi tai nunnaksi vihkimiseen. Varsinaisen kasteen jälkeisenä riittinä hiusten leikkaaminen alkaa rukouksella, joka ikään kuin kokoaa koko sakramentin merkityksen ja muistuttaa siitä, että ihminen on Jumalan kuva ja kaltainen.
Euhologionissa riittiä ei sinänsä ole nimetty, vaan siinä puhutaan pelkästään rukouksista hiuksia leikattaessa. Rukouksessa mainitaan, että ihmisen ruumiin tehtävä on palvella sielua ja että Jumala on luonut pään ihmiselle ylimmäksi ruumiissa ja varustanut sen kaikilla toisiaan tukevien aistien paljoudella ja "--olet peittänyt sen hiuksilla, etteivät ilmojen vaihdokset sitä vahingoittaisi --".
Ortodoksisen kirkon noudattamat kasteeseen liittyvät riitit ovat yleismaailmallisia. Ne ovat kuitenkin vaihdelleen paikoittain ja paikallisesti on saattanut syntyä suuriakin käytännöllisiä sekä tulkinnallisia eroja. Miten Karjalassa riitit toteutettiin?
Aleksanteri Sarala kirjoitti muistiin vuosina 1930-1931 Nasti Miinisen ja Paraskeva Simanaisen kertomina tietoja kasteesta ja kirkkoon otosta. Suistamon Koitonselän kylässä lapset saattoivat olla kastamatta kuukausia tai jopa vuosia, sillä matkan pitäjän keskustasta kylään oli pitkä. Kerrotaankin, että salokylillä pappi saattoi kastaa vuoden ikäisiä lapsia, jotka papin käsissä tarttuivat hänen pitkään partaansa ja huusivat "Elä, elä, elä". Mikäli lapsi oli huonokuntoinen kastetta kiirehdittiin, sillä kastamattomana kuolleen lapsen uskottiin lentelevän korppina.
Mikäli pappia ei saatu ajoissa paikalla toimitettiin hätäkaste, jota eivät saaneet toimittaa lapsen vanhemmat eivätkä, mielenkiintoista kyllä, miehet. Tätä selitettiin sillä, että pappi olisi hermostunut ja ottanut hätäkasteen toimittaneelta mieheltä ristin pois. Vanhat naiset, ja usein juuri buabo, osasivat venäjäksi tai suomeksi hätäkasteen ja toimittivat kastamisen. Kun pappi vahvisti hätäkasteen, toimitusta kutsuttiin nimeltä ristiezet. Hän ei enää upottanut lasta, siunasi vain. Mikäli hätäkasteen saanut lapsi kuoli ennen papin saapumista toimitettiin normaali lapsen hautauspalvelus.
Karjalassa myös syntymättömälle lapselle voitiin toimittaa hätäkaste. Tämä ei ole kuitenkaan kirkollinen käytäntö. Jos lapsi syntyi kovin hitaasti tai synnytyksessä ilmeni muita ongelmia, lapsi kastettiin ja sille annettiin sekä tytön että pojan nimi. Mikäli lapsi syntyi elävänä sai hän sukupuolensa mukaan kasteessa saamansa nimen. Käytännössä kaste tapahtui niin, että buabo oikean käden nimettömällä sormella nosti kolmasti vettä äidin sydänalaan ja luki suomeksi tai venäjäksi hätäkasteessa luettavat rukoukset.
Mikäli hätäkastettu lapsi kuoli synnytyksessä tai syntyi kuolleena, siunasi pappi pienen vainajan. Suistamolla lapsivainajat haudattiin normaalisti kylän kalmistoon, mutta keskoset saatettiin haudata talon ympärille tai jopa karsinan penkereeseen. Lapsivuoteeseen kuolleet naiset haudattiin kalmistoon eikä hautaustoimituksessa noudatettu mitään poikkeavia hautausmenoja. Jos lapsikin kuoli, haudattiin molemmat samassa arkussa. Mikäli lapsi jäi eloon, uskottiin että kuollut äiti kävi kuuden viikon ajan imettämässä lastaan, eikä lapsi sen takia öisin itkeskele.
Rukouskirja Orologion opastaa hätäkasteen toimittajaa kuitenkin hieman toisin. Mikäli lapsi on kuolemanvaarassa eikä pappia ole saatavilla, kasteen voi toimittaa ortodoksiseen kirkkoon kuuluva mies tai nainen tai johonkin toiseen kristilliseen yhteisöön kuuluvakin. Hätäkasterukouksiin kuuluu muun muassa "Taivaallinen kuningas", "Herran rukous", lisäksi kummi tai hätäkasteen toimittaja lukee lapsen puolesta uskontunnustuksen. Tämän jälkeen lapsi joko upotetaan kolmesti veteen tai valellaan vedellä ja lausutaan "Kastetaan Jumalan palvelija (lapsen nimi) Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen." Myös Euhologionissa opastetaan toimittamaan "Pyhän kasteen toimitus kuolemanvaarassa olevalle lapselle".
Suistamolla kastaminen tapahtui joko pappilassa, kotona tai jossakin naapurissa. Köyhien perheiden äidit kuljettivat lapsen kastettavaksi jalkaisin useiden kymmenien kilometrien takaa. Isä harvoin ehti mukaan lapsensa kastamismatkalle. Mikäli joku kylän perheistä oli sen verran varakkaampi, että pystyi kustantamaan papin saapumisen kylään, pappi kastoi kaikki kylän lapset samalla kertaa. Useampi lapsi kastettiin samassa vedessä, ilman mitään sen kummempia arvojärjestyksiä. Jo 1930-luvulla lapsilla oli käytetty kastemekkoa, mutta sen käyttö riippui pitkälti perheen varoista.
Kastevesi haettiin kaivosta siunauksien kera. Kastetilaisuuden jälkeen sitä säilöttiin astioihin. Pyhitettyä vettä ei saanut läikyttää ja kummit kaatoivat sen kastetilaisuuden jälkeen talon ulkopuolella ikoninurkkaan. Sitä pidettiin talon ainoana puhtaana nurkkana. Kasteastiana toimi puinen korvo. Kummeja kutsuttiin Suistamolla kuomaksi. Naiskuoman tehtävä oli tehdä ristinmerkkejä koko kastetilaisuuden ajan, jotta lapselle seuraisi elämässä onnea. Nimen valitsi usein pappi venäläisen kirkkokalenterin mukaan, kyselemättä sitä sen suuremmin vanhemmilta.
Naiskuoman velvollisuus ristinmerkkien tekijänä kuvastaa hyvin karjalaisten käsitystä kirkon tavoista ja toimituksista. Kirkon elämää ja toimituksia elettiin käytännön kautta ja käytännön funktio koettiin tärkeämmäksi kuin sen teologinen merkitys. Ristinmerkin tekeminen sinänsä oli tärkeämpää kuin syy miksi se tehtiin: haluttiinko rukoilla pienelle hyvää elämää vai itselle voimia henkisen opastajan tehtävää varten?
Suojärven Vegarusjärvellä kummeja kutsuttiin ristimäksi. He hankkivat lapselle kaularistin ja risti-isän velvollisuus oli hankkia lapselle päällysvaatteet kun tämä täytti 15 vuotta.
Lapsen nimeämisessä papilla oli suuri rooli. Aina vanhempien nimiehdotus ei papin mielestä ollut sopiva, vaan hän kastoi lapsen oman mielensä mukaan:
"Lapset kastettiin kirkossa, ja omalta kohdaltani voin kertoa että pappi ei antanut sitä nimeä, jonka vanhemmat olivat valinneet, silloin oli sellainen 'Kauniit ja rohkeat' muotia ja siinä Sanni (-niminen) oli Brooke - Pappi oli sanonut että ei niin syntistä nimeä vaan oli kastettu Kseniaksi."
Suojärvellä lapselle annettiin usein nimeksi jonkun kuolleen sukulaisen nimi tai sitten pappi katsoi kirjasta ajankohtaisen nimen.
Kirkottaminen
Syntymään kuuluneisiin kirkollisiin riitteihin kuuluu oleellisesti myös kirkottaminen. Schmemann kertoo riitin olevan peräisin siitä käsityksestä, että nainen on syntymän jälkeen saastainen. Hän esittää riitin taustalla olleen käsityksen ihmisen heikosta luonnosta ja erityisesti näkemyksen naisesta kirkon toisen luokan jäsenenä. Äitiys nähdään tässä yhteydessä syntinä, ja sitä tulee pyytää anteeksi ja sitä tulee puhdistautua. Schmemannin mukaan näkemys on kuitenkin väärä. Näkemys pohjautuu käsitykseen siitä, että on olemassa vastapari puhdas ja saastainen. Hän esittää, ettei tämän kaltainen näkemys ole mahdollinen. Vastapari on voinut olla olemassa ennen Kristusta, mutta Kristus tekee saastaisuuden tässä mielessä mahdottomaksi. Ihminen on Jumalan kuva, ja siksi puhdas itsekin. Puhtaasta ei voi syntyä saastaista.
Karjalassa kirkottamista ei ole pystytty harjoittamaan aktiivisesti, johtuen pitkistä välimatkoista ja pappien vähyydestä. Sen sijaan haastatellut mielsivät kirkottamisen kuuluvaksi ortodoksisuuteen. Eräs Salmista kotoisin ollut haastateltava kertoi itse kirkottaneensa lapsensa syntymän jälkeen Ilomantsissa ja Joensuussa, mutta Karjalassa hän ei tapaa muistanut käytetyn. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että hän kertoi syntymän ja kirkottamisen välisen ajan riippuneen lapsen sukupuolesta. Pojat kirkoteltiin 40 päivän kuluttua syntymästä ja tytöt 50 päivän kuluttua. Schmemann ei kuitenkaan mainitse tällaista eroavaisuutta kirkottamiseen liittyneissä käytännöissä, vaikka Karjalassa se näyttää eläneen, sillä Suistamollakin nainen otettiin takaisin kirkkoon 5-6 viikon kuluttua synnytyksen jälkeen. Kirkottomista kutsuttiin termillä rozentša.
Euhologionista löytyy "Rukoukset neljäntenäkymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen". Kirja opastaa, että 40. päivänä äiti tuo kummin saattamana lapsen seurakunnan pyhäkköön kirkotettavaksi ja näin lapsi aloittaa kirkollisen elämänsä. Pappi tulee lasta ja äitiä vastaan kirkon ovelle. Kirkossa luettavat rukoukset vaihtelevat sen mukaan, onko lapsi kastettu tai jos lapsi on kuollut ja äiti tulee kirkoteltavaksi yksin.
Sukupuolen merkitys ja välittäjyys syntymässä
Naisen välittäjyyden pohtiminen syntymän yhteydessä voi tuntua turhalta ja itsestään selvältä. Se on kuitenkin hyvin tarpeellista, jotta ymmärrämme naisen roolin muissa elämän riiteissä. Miksi nainen on nähty välittäjänä ja miksi juuri naisen esitetään olevan ikään kuin kahden maailman välillä?
Satu Apon mukaan suomalaiset perinneaineistot vastaavat menneisyyttä koskeviin kysymyksiimme pohjoiseurooppalaisen agraarikulttuurin pohjalta ja kansanomaisissa diskursseissa syntyneiden tekstien avulla on mahdollista muodostaa kuvia esimerkiksi siitä, miten ja millaisiksi menneisyyden ihmiset ovat käsittäneet miehen ja naisen, äidin ja tyttären, erotiikan ja seksin, ruumiillisuuden, perhesuhteet ja alkoholinkäytön.
SKS:n Kansanrunousarkistosta on viime vuosikymmenien aikana nostettu esiin ns. kiellettyjä runoja, jotka ovat julkaisemattomia kalevalamittaisia tekstejä, lauluja ja loitsuja, joissa puhutaan naisen ruumiista ja varsinkin sukupuolielimistä. Myös miehen seksuaalisuudesta on runoiltu, mutta vähemmän. Osa runoista on seksuaalifantasioita ja osa loitsuja joiden avulla on parannettu "vitun vihoja". 1800-luvun runonkerääjät ovat tallentaneet myös seksuaalirunoutta, jossa kuvataan naturalistisesti naisen alaruumista tai yhdyntää. Useimmat naisen fyysistä seksuaalisuutta kuvaavista teksteistä ovat karkeita ja häpäiseviä ja ylimitoittavat naisen seksuaalisen aktiivisuuden. Seksuaalirunojen näkökulma on miehinen.
Loitsuissa toistuu teemana naisen seksuaalinen rumuus ja naisen ruumis kuvataan vastenmieliseksi ja kauhistuttavaksi. Fantasiarunoissa taas miehet kumartavat naisen elintä kuin pyhää ikonia. Naisen seksuaalinen valta on kuitenkin esillä. Loitsurunoissa tuodaan esiin, että nainen voi ruumiillaan vahingoittaa toista ihmistä. Tuon ajan yhteisöissä naiset olivat kuitenkin alistettuja miehelleen ja appivanhemmilleen. Yhteisön keskeinen huolenaihe oli hedelmällisyys ja sen toteutuminen. Suomalais-karjalaisessa perinteessä dynaamista voimaa joka väritti elämää kutsuttiin termillä "väki", olio jossa oli runsaasti voimaa ja joka oli väkevä. Naisen alaruumiin voima, väki, koettiin positiiviseksi voimaksi.
Tämän työn kannalta keskeisempi on kuitenkin näkemys naisesta välittäjänä. Miksi nainen oli väekäs? Kansanrunojen metaforissa naista kutsutaan astiaksi, jonka mitta on rajallinen. Suomalais-karjalaisen kansanperinteen mukaan nainen ei ole kastroitu mies vaan rikottu astia tai keho johon on lyöty syvä haava. Mies oli siis ehjä astia, jonka rajat olivat pysyvästi suljetut, nainen taas oli rakenteeltaan jo rikkinäinen säiliö, jossa oli tietyissä tilanteissa avautuva aukko. Menstruaatio ja synnytys rikkoivat näkyvästi ihmisen ruumis-säiliön rajat. Hedelmällinen nainen ei varhaiskantaisessa kulttuurissa voinut omalle reproduktioprosessille mitään; hänessä näkyivät samantapaiset ihmisen tahdosta riippumattomat syklit kuten luonnossa. Itäsuomalaiset laulajat tuovat Satu Apon mukaan käsityksen naisen seksuaalisuuden kuulumisesta luonnon kategoriaan kuvatessaan naisen sukupuolielinten syntyä. Shamanistisen perinteen mukaan ihminen jolla on vahva kosketus luontoon ja erityisesti eläimiin, kuuluu osittain myös yliluonnollisen ja tuonpuoleisen kategoriaan.
Keskeisintä on Apon esittämä näkemys naisen ruumiista fyysisenä tämän- ja tuonilmaisen kohtaamispaikkana. Joidenkin loitsujen mukaan naisen ruumis miellettiin väyläksi, jonka kautta saattoi tulla toisesta maailmasta ihmisten maailmaan ja mennä tuonpuoliseen aliseen maailmaan. Arkikokemuksessa tämä tarkoittaa sitä, että mies voi tunkeutua naisen ruumiiseen ja lapsi työntyä siitä ulos. Naisen ruumis oli ikään kuin väylä kahden maailman välillä. Se että lapsi voi kansanperinteen mukaan tulla naisen kautta tuonilmaisesta tämänilmaiseen näkyy joissakin synnytysloitsuissa. Runoissa lapsen kerrottiin tulevan tai putoavan taivaasta. Naisen seksuaalisuuden nähtiin olevan eräällä tavalla pyhää ja uskottiinkin, että naisen sukupuolielimet tai pikemminkin tuonilmainen niiden kautta, suojaa pahalta. Itä-Suomessa harrastettiin niin sanottua huarukoimista, jossa lapsi, kotieläin tai jopa mies asetettiin lattialle ja nainen harppasi tämän yli suojaten samalla. Myös kotieläimet on voinut ennen uloslaskemista suojata näin. Missä vaiheessa käsitys on kääntynyt päälaelleen? Modernissa häpeä-kulttuurissa jalat levällään seisovaa naista ei missään tapauksessa pidetä hyvänä asiana, vaan pahana, epäpuhtaana asiana. Seksuaalisuus on nähty hävettävänä ja paheksuttavana. Mikäli karjalainen naisen ruumis ja seksuaalisuus on näyttäytynyt eräällä tavalla pyhänä ja suojaavana on se koettu positiivisena.
Kristinuskon ja kansanuskon saatetaan sanoa sotivan toisiaan vastaan. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole tämän käsityksen kohdalla. Opetus taivaasta saapuvasta Jumalan pojasta, joka tulee maailmaan naisen ruumiin kautta, on oletettavasti vahvistanut laulajien käsityksiä maanpäällisten olioiden ennalta olemista tuonpuoleisessa. Kansan runojen mukaan naisen ruumiin kautta voitiin myös mennä selvittämään "vitun vihojen" syntyä. Tämä käsitys fyysisestä kohtaamispaikasta on taannut naiselle luonnollisen roolin tämän- ja tuonilmaisen viestien välittäjänä.
Apon teoksesta ei paljastu, missä muinaiset karjalaiset uskoivat lapsen olevan ennen syntymää. Mikäli nainen nähtiin porttina kahden maailman välillä voidaan kysyä, uskoivatko muinaiset karjalaiset ihmisen sielun kiertokulkuun ja siihen, että jokainen ihminen ikään kuin odottaa tuonilmaisessa jo valmiiksi luotuna pääsyä tämänilmaiseen.
Menstruaatio toi naisten elämään mielenkiintoisia kieltoja. Samuli Paulaharjun vienankarjalainen informantti kuvasi menstruaation liittyviä kieltoja seuraavasti:
"Järveh ei pie sillon käyvä eikä veteh soatta, ei ni mihin veteh. Se tuloo pahemmaksi, juoksoo pahemmin. Ja vielä hinkkautuu veestä silloin helposti, tulloo tauti.
Kirikköh ei pie sillon käyvä kun on pesömiset [kuukautiset]. Sieltä hinkkautuu myös Jumalat, sieltä hinkkautuu ja alkaa vaivata.
Kalmismoalle ei sillon soa männä. Sieltä myös hinkkautuu. Pokoiniekat, kuolijat sieltä hinkkautuvat, kun niijen peälitse kävelöö, ta kalma tarttuu."
Menstruoivan naisen tuli varoa veden, kirkon ja vainajien lisäksi myös oman piirinsä naisia ja heidän väkeään. Naisen "avoimen tilan" salaaminen oli tärkein suojautumiskeino. Salaaminen ja eristäytyminen liittyivät menstruaation lisäksi synnytykseen.
Mary Douglas on luonut oman ruumisteorian. Sen mukaan ihmisen ruumis on ikään kuin yhteiskunta mikrokosmoksena. Rajallisuudessaan ihmisruumis tarjoaa mallin minkä tahansa muun rajatun systeemin kuvaamiselle. Hänen mukaansa emme voi lainkaan tulkita rituaaleja, jotka koskevat ihmisruumiin eritteitä (ns. astian rikkoutumista), jollemme näe ihmisruumiissa yhteiskunnan symbolia ja ymmärrä, että sosiaaliseen rakenteeseen liittyvät voimat ja vaarat tulevat julki pienessä mittakaavassa, nimenomaan ihmisruumiissa. Douglasin teorian pohjalta ihmisruumiin aukot on ymmärrettävä rajanylityspaikoiksi, joita yksilöt ja yhteisöt tilannearviosta riippuen joko vartioivat tai eivät vartioi tahrautumiselta tai saastumiselta koskevilla uskomuksilla ja käyttäytymistavoilla.
Naisen tärkeää roolia tämän- ja tuonilmaisen välittäjänä on selitetty myös muulla tavoin. Tutkimuskirjallisuudesta nousee esiin käsitys naisesta mentaalisena välittäjänä. Nainen on biologisen sukupuolensa vuoksi miestä sopivampi välittäjäksi. Tässä teoriassa myös luonnollisuus on toiminut perusteena. Koska nainen on biologisesti ainoa sukupuoli, joka pystyy synnyttämään lapsia, hän on luonnollisesti sopiva hoitamaan syntymään kuuluvia riittejä. Nainen on toiminut myös pyhänä välittäjänä. Profeetioissa naisen kautta on välitetty pyhää sanaa maailmaan, tuonilmaisesta tämänilmaiseen.
Karjalaisia riittejä käsitellessä keskeisimmäksi näyttää muodostuvan käsitys naisesta fyysisenä välittäjänä, joka tuo lapsen tuonilmaisesta tämänilmaiseen. Tämä fyysinen välittäjyys antaa naiselle oikeuden toimia välittäjänä kaikissa riiteissä, jotka koskettavat tämän- ja tuonilmaista.
